Pääkirjoitus

Miten korkeakoulupelin palat asettuvat?

Valtakunnan tason tiede- ja korkeakoulupolitiikan tunnelmat eivät tällä hetkellä ole ehkä epätoivoisia, mutta odottavan epätietoisia ne ovat. Aluillaan on monia hankkeita, joiden seuraukset voivat muodostua hyvinkin merkittäviksi, riippuen siitä, mihin asentoon palaset lopulta asettuvat.

Alkuun voi mainita opetus- ja kulttuuriministeriön vauhdilla eteenpäin viemän lakiluonnoksen, joka sallisi yliopistoille koulutuksen laajamittaisen ulkoistamisen ja alihankinnan, ulottuen jopa 49 prosenttiin kandin-, maisterin tai tohtorintutkinnon oppimääristä.

Samaan aikaan korkeakoulujen lisärahoitusta valmistelevalta työryhmältä — kansliapäällikkö Anita Lehikoisen johtamalta ”pääomitusryhmältä” — odotetaan esityksiä noin puolen vuoden harkinnan jälkeen. Epäselvää tosin on, missä määrin luvassa on juuri pääomitusta, ja miten resurssit jaetaan OKM-vetoisen opetus- ja tutkimussektorin ja TEM-vetoisen yritys- ja innovaatiosektorin välillä.

OKM on myös käynnistämässä laajaa korkeakoulusektorin visiotyötä, josta toivon mukaan selviää, millaista suurta kuviota ollaan luomassa. Hallitus tiedottaa huhtikuussa puoliväliriihensä jälkeen mahdolliset uudet avauksensa. Niukoista ennakkotiedoista voisi arvella, että tulossa on uusia kärkihankkeita ja poliittisen tason käsissä olevia vipuja ja instrumentteja.

Jo pitkään on näyttänyt siltä, että poliittisen tason ja ehkä yliopistojenkin johdon näkökulmasta yliopistojen ongelmat ovat järjestelmän ohjattavuudessa ja muutosketteryydessä, tulosten saavuttamisessa ja mittaamisessa. Siinä, miten samasta tai pienemmästä resurssista saataisiin yhä enemmän tehoja.

Käytännön tieteentekijöiden ja ehkä keskijohdonkin näkökulmasta ongelma näyttäytyy hieman toisenlaisena. Työ yliopistoissa on monin paikoin huonosti järjestettyä, mutta välineitä sen parempaan järjestämiseen on käytössä niukasti. Tulostakin olisi hyvä saada enemmän, mutta se on vaikeaa, jos leijonanosa sitä tekevästä henkilöstöstä on jatkuvassa työttömyysuhan tuolileikissä.

Kun Tieteentekijöiden liitto nimesi pätkätyöt vuoden 2016 tieteenteon esteeksi, totesi se samalla, että ne ovat juurisyy moniin muihinkin ongelmiin — pitkäjänteisyyden puutteeseen, tutkimusten keskeytymiseen tai ambitiotason laskuun, työilmapiiriongelmiin, jopa kyynisyyteen.

Yliopistojen tulovirta tulee monista eri lähteistä, mutta niin monissa muissakin työpaikoissa, jotka ovat yliopistoja paremmin pystyneet rakentamaan luottamusta siihen, että hyvä työ palkitaan myös jatkuvuudella.

Ongelmat ovat paljolti yliopistoissa itsessään, mutta yliopistopolitiikka ei läheskään aina helpota niiden ratkaisua. Esimerkiksi koulutuksen laajamittaisen alihankinnan on vaikea uskoa ainakaan parantavan työsuhteiden määrää tai laatua.

Poliittinen ja virkamiestaso näyttävät sysäävän vastuun työkulttuurin ongelmista yliopistoille. Virallisen optimismin mukaan koulutuksen järjestäjät tuskin käyttävät joustonvaroja maksiimiinsa asti ja toimivat aina vastuullisesti — vaikka käytännössä tiedetään, että euron toimiessa konsulttina ovat monenlaiset ratkaisut mahdollisia.

Kyynisin visio on se, että talouspaineella ja mahdollistavalla lainsäädännöllä jotkut korkeakoulut pakotetaan profiloitumaan alihankkijan rooliin, jossa opetuksen ja tutkimuksen yhteydestä voi vain haaveilla.

Eduskunnan sivistysvaliokunta pohtii parhaillaan jo toista vuonna 2010 voimaan astuneesta yliopistolaista tehty arviota. Siinäkin työkulttuurin todetaan johtajavaltaistuneen ja henkilöstön vaikutusmahdollisuuksien heikentyneen. Tässäkin vastuu näyttäisi jäävän yksin yliopistoille, samalla, kun niiden odotetaan entistäkin tarkemmin seuraavan valtakunnan poliittisen johdon asettamia linjauksia.

(8.3.2017)

---