Kolumni

Uhanalainen laji

Kun opettaja/tutkija tuskailee sälän — näppärästi hoidettavan mutta aikaa syövän silpputyön — lisääntymistä, lajitoverit tietävät mistä puhutaan. Sen sijaan ne, joiden oma työ koostuu johdon ja hallinnoimisen palavereista, valmistelusta ja päätösten toteuttamisesta, eivät taida käsittää. Heille tuloksellisuutta ovat nopeasti sujuvat kokoukset, ajallaan lähtevät sähköpostit, raksuttavat vuosikellot ja viikon työt pulkassa, kun perjantaina klo 16 voi vielä sinkauttaa yliopiston kerroksiin viestin, johon toimenpiteitä odotetaan maanantaina. Ehkä kärjistän, mutta todistan näin myös tapahtuvan toistuvasti.

On helppo nimetä syyllisiä, vaikeampi löytää ratkaisuja. Työehtosopimuksessa todetaan, että jokainen opettaja yliopistolla tutkii ja jokainen tutkija opettaa. Meidän edellytetään tekevän kansainvälistä, korkeatasoista tiedettä, antavan laadukasta opetusta ja tuottavan tutkintoja ja julkaisuja. Kaikille on oma tulosmittari, ja sitä seuraava, vuosittain vaiheleva rahoitus. Kohta olemme vastuussa myös siitä, työllistyykö valmistunut opiskelija koulutustasoaan vastaavasti.

Mihin katosi ajattelun aika? Miten pitkäjänteisestä työstä tuli uhanalainen laji?

Varsinainen tutkimustyö vaatii kerrallaan tunteja, jotta tulosta voisi joskus odottaa. Sitä ei tehdä kokousten ja opetusten väliin jäävillä hyppytunneilla. Silloin voi kyllä tarkistaa tenttejä, kommentoida tekstejä tai oikolukea taittovedoksia, mutta eipä juuri analysoida aineistoja, saati kirjoittaa. Jokainen tutkija tietää, että hyvänäkin päivänä syntyy korkeintaan muutama sivu tieteellistä tekstiä viitteineen. On kyse ajattelusta ja keskittymisestä — on kyse luovasta työstä, joka vaatii sitkeää tekemistä — ja aikaa.

Tieteenalat ovat keskenään erilaisia, mutta varsinkin ihmistieteissä luetaan tuhansia sivuja aiempaa tutkimusta ja laajoja tutkimusaineistoja. Tieteellisten tekstien kirjoittamiseksi on hallittava mittava sanasto sekä kotimaisella kielellä että yleensä englanniksikin. Mikään tieteelllinen teksti ei ole parempi kuin kieli, jolla se on kirjoitettu.

Jokainen vastaa itse työtapojensa suunnittelusta, mutta on samalla lainsuojaton työnantajan lykkäämien lisätehtävien edessä. Ja niitä riittää, kun yt:t puskevat yliopistoista ulos tukipalveluväkeä. Tutkimusta tehdäänkin iltaisin, öisin ja viikonloppuisin, koska pitää julkaista (JuFo-kakkosia ja -kolmosia), koska pitää hakea tutkimusrahoitusta, koska yliopiston palkan- ja vuokranmaksukyky riippuu siitä. En voi olla kadehtimatta kollegoita esimerkiksi ammattikorkeakouluissa, joissa samalla palkalla ja ilman tohtorintutkintoa ehtii hoitaa työnsä kahdeksan tunnin työpäivässä. (Ratkaisu ei tietenkään ole muuttaa ammattikorkeakoulujen toimintaa.)

Yliopistojen toimintakulttuuri onkin sairas. Se muistuttaa tutkimuskohteideni työkulttuuria: 1800- ja 1900-luvun lähetystyöja muissa uskonnollisissa yhteisöissä luotettiin ihmisten kutsumukseen, sitoutumiseen ja uhrautumiseen, koska päämäärän ajateltiin olevan erityinen ja ylevä, työtä ihmiskunnan parhaaksi. Piti olla valmiudessa aina. Jos jollakulla oli ongelmia jaksamisen, motivaation tai toisten kanssa, ne saatettiin personoida yksilön puutteiksi ja heikkouksiksi.

Tieteenteon edellytysten parantamisen sijaan yliopistoissa on lähdetty raivoisan kilpailun tielle. Jo pitkään on hoettu, että kannattaa opiskella, väitellä, meritoitua, julkaista, hankkiutua dosentiksi ja pätevöityä pedagogisesti — jossain häämöttää professuuri tai ainakin vakituinen työsuhde. Ja mitä enemmän kilpailua, sen paremmat tyypit varmasti pääsevät paikoille. Mutta sukupolvet eivät ole veljiä keskenään. Suurten ikäluokkien puurtaminen palkittiin professuureilla ja kunnon eläkkeillä, meidän 60–70-luvulla syntyneiden ehkä vakituisilla opettajanpesteillä monet ovat jämähtäneet yliopistonlehtoreiksi vailla kannustimia tai etenemismahdollisuuksia, eivätkä professorikollegatkaan ehdi tehdä tiedettä vaan hallinnoida). 80–90-luvulla syntyneille on tarjolla apurahoja ja joitakin tohtorikoulutuspaikkoja; joillekin post doc -pätkiä. Sitten tervemenoa muualle, yksinyrittäjäksi tai kouluttautumaan toiselle alalle.Tämänhetkinen aivovuoto ulkomaille osoittaakin, että pelkällä kilpailulla laatu ei kotimaassa parane.

Voi käydä kuten australialainen professori emeritus Richard Robison totesi: Nuoret tutkijat julkaisevat yhä enemmän mutta tyytyvät turvallisiin ja konservatiivisiin teemoihin, jotta varmistavat rahoituksen ja pätkätyösuhteet. Uutta ja rohkeaa ei synny. Siinä on innovaatiohanakoille miettimistä. Korjausliikkeestä tulee pitkä ja kallis.

---