Poissa henkisesti tai fyysisesti

Suomalaisissa lasten- ja nuortenkirjoissa tutkijaäidit ja -isät ovat jännittäviä henkilöitä, mutta eivät kovin hyviä vanhempia. Kertooko tämä jotakin siitä, miten tutkijoista ajatellaan yhteiskunnassamme yleisemminkin, kysyvät Aila Mustamo ja Tiina Äikäs.

Lasten- ja nuortenkirjoissa lapsilla täytyy olla usein ainakin jossain määrin itsenäinen rooli sekä mahdollisuus seikkailuihin. Kun vanhoissa klassikkokirjoissa seikkailuihin päätyi orpolapsi, nykyisin lasten itsenäisen mahdollistavat joko fyysisesti tai henkisesti poissaolevat tutkijavanhemmat. Poissaoloa selitetään matkustamisella, työlle omistautumisella tai henkisellä kylmyydellä. Parhaiten vanhempina onnistuvat työttömät tutkijat.

Me kirjoittajat olemme perheellisiä tutkijoita. Suomalaisia 2000-luvulla kirjoitettuja lasten- ja nuortenkirjoja lukiessamme olemme pohtineet, millaisen kuvan jälkikasvumme saa tutkijantyöstä ja tutkijoista vanhemina.

Tutkijat matkustavat aina

Tutkijavanhempien liikkuvuus mahdollistaa seikkailut. Esimerkiksi Nemo Rossin Arkeomysteeri- sarjassa Kaius ja Silva ovat asuneet isänsä työn vuoksi eri puolilla Eurooppaa ennen pidempiaikaista asettumistaan Roomaan. Meribiologi-isien työ kuljettaa nuoret päähenkilöt Sisiliaan (Antti Halmeen Mafiakesä), Miamiin (Anu Holopaisen Kristallien valtakunta) ja Itämeren saarelle (Jukka-Pekka Palviaisen Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta). Dekkareistaan tunnetun oululaisen Ari Paulowin kirjassa Surmankarin vangit (2012) neljän varhaisnuoren joukkio päätyy rikollisten jäljille kesken kesämökkiloman, kun yhden nuoren kansainvälisesti tunnettu ydinfyysikkoisä lähtee yllättäen konferenssimatkalle — tai niin nuorille ainakin kerrotaan.

Erilainen näkökulma tutkijan liikkuvuuteen tulee silloin, kun lapsi ei muuta vanhempansa mukana. Sinikka ja Tiina Nopolan Risto Räppääjä -kirjoissa (17 romaania vuosina 1997—2017) Riston äiti matkustaa tutkimassa milloin havaijilaisen ukulelemusiikin rauhoittavaa vaikutusta vauvojen ilmavaivoihin, milloin eri kansojen rummutustyylejä Norsunluurannikolla. Risto ei itse ollut halunnut lähteä äitinsä kanssa ulkomaille vaan asuu höpsön Rauha-tätinsä luona. Riston äidin poissaolo ei nouse kaikissa kirjoissa esiin, mutta toisinaan Risto kaipaa äitiään ja miettii, miksei tämä voi työskennellä kotona puhelinmyyjänä Rauha-tädin tavoin. Riston ystävän Nellin ja naapurin herra Lindbergin välisessä keskustelussa pohditaan, ettei maailmankuulu tiedenainen voi asua Suomessa vaan hän kiertää maailmalla kertomassa tutkimuksestaan toisille tiedenaisille, jotka ovat kenties hekin jättäneet lapsensa.

Tutkijat eivät huomaa lapsiaan

Tutkijoiden lapsille tarjoutuu kosolti tilaisuuksia omatoimisiin seikkailuihin myös siitä syystä, että heidän vanhempansa ovat liian uppoutuneita työhönsä seuratakseen jälkikasvunsa arkea. Pessimistisimmissä kirjoissa tutkijoiden laiminlyödyille lapsille käy todella huonosti.

Marja Luukkkosen romaanissa Tulipuun maa (2009) Pinnin arkeologiäiti vie tyttärensä kesänviettoon Tulipuun kartanoon, jossa äiti uppoutuu työhönsä lähiseudun asuinpaikkojen tutkimukseen. Äidin työskennellessä Pinni seikkailee toisessa maailmassa, johon kartanosta johtaa portti.

Arkeomysteeri-sarjassa tutkimustyöhönsä keskittyvä isä ei huomaa lastensa jahtaavan rikollisia ja tulevan rikollisten jahtaamiksi. Myös Mafiakesässä seikkaileva Arttu selvittää rikoksia isänsä huomaamatta.

Joissakin nuortenkirjoissa tutkijavanhempien lasten kohtalot ovat rankkoja. Annika Lutherin dystopiassa Kodittomien kaupunki (2011) Lilja saa vasta 15-vuotiaana tietää, että hänen tädiksi luulemansa meribiologi onkin hänen äitinsä. Lilja kokee äidin asettaneen tutkimustyönsä lapsensa edelle. Sassa-äiti on kuitenkin luullut vauvansa kuolleen myrskyssä. Kasvattivanhemmat ovat omineet lapsen, koska heidän mielestään Sassa on huono äiti ottaessaan lapsen mukaan vaarallisiin kenttätöihin.

Terhi Rannelan romaanissa Taivaan tuuliin (2007) lahjakas ja kunnianhimoinen puoliorpo Aura alkaa ihannoida terrorismia. Hänen vanhempansa ovat terrorismin tutkijoita. Isä on etäinen, mutta se ei johdu pelkästään tutkijanammatista vaan puolison kuolemasta. Toisaalta Aura on joutunut koko elämänsä kilpailemaan vanhempien huomiosta näiden työn kanssa.

Aina tutkijavanhemman henkinen poissaolo ei ole yhtä silmiinpistävää. Sinikka ja Tiina Nopolan Heinähattu ja Vilttitossu -kirjoissa (1989—2015) tyttöjen isä on epäkäytännöllinen tutkija. Hän osallistuu lastensa arkeen muttei ole aina aivan tilanteen tasalla.

Tutkijat ovat tunnekylmiä ja elitistisiä

Suositun nuortenkirjailijan Tuija Lehtisen kahdessa teoksessa pahis on tunnekylmä tutkijavanhempi. Välivuoden (2015) päähenkilö on Simo, jonka äiti lyöttäytyy yhteen matematiikan professorin kanssa. Isäpuolta kuvataan kirjassa häikäilemättömäksi ja sairaalloisen kunnianhimoiseksi. Hän elättelee eräänlaista yli-ihmisoppia ja halveksii vähemmän älykkäitä kanssaihmisiään. Myös Simon matemaattisesti lahjakas uusi sisarpuoli jakaa samat arvot. Kirjassa älykkyys ja moraali tuntuvat sulkevan toisensa pois. Ihan pihalla (2003) kuvaa lastensuojelulaitoksessa eläviä nuoria. Yhden päähenkilön ongelmat johtuvat liian kunnianhimoisista ja muutenkin ikävistä vanhemmista. Käy ilmi, että isä luennoi Saksassa fysiikasta – ilmiselvä tutkija siis, ja sehän selittää tyttären ongelmat. Vertailun vuoksi tunnekylmien tutkijavanhempien lapsi joutuu ongelmiin myös Marko Kilven poliisiromaanissa Kadotetut (2009).

Yhteistä Lehtisen ja Kilven kirjojen tunnekylmille tutkijoille on myös se, että he kuuluvat yhteiskunnan yläluokkaan. He ovat varakkaita ja halveksivat niin sanottuja tavallisia ihmisiä, jopa omia lapsiaan, jos nämä eivät suoriudu tarpeeksi hyvin. Myös Ari Paulow kuvaa Surmankarin vankien ydinfyysikkoisää yläluokkaan kuuluvaksi, perinteiseksi englantiaaliseksi herrasmieheksi tweedtakkeineen. Toisin kuin Lehtisen ja Kilven luomat vanhemmat, hän on kuitenkin mitä miellyttävin henkilö.

Tutkijat ovat työttömiä

Tutkijan elämään kuuluu myös työttömyys, mikä voi olla nuortenkirjojen arvomaailmassa parempi vaihtoehto kuin menestys uralla. Elina Rouhiaisen Muistojenlukijassa (2017) Kiurun isä on työtön ornitologi, joka on tyttärensä kanssa kotona vaikkakin hieman hajamielisenä. Hän pystyy kuitenkin samalla tekemään tutkimustyötä, minkä vapauden uhraa ja hakee osa-aikaista työtä mahdollistaakseen tyttärensä koulutuksen.

Pirkko Harakaisen ja Leena Lumpeen lastenkirjassa Tekemistä riittää, Emma (2012) lapset nauttivat, kun saavat tutkijaisänsä kokonaan kotiin. Isä kuitenkin selittää lapsille, miksi haluaisi tehdä töitä, vaikka tykkääkin olla lastensa kanssa kotona. Pienille lapsille suunnattuun lyhyeen kuvakirjaan on saatu hienosti sisällytettyä ajatuksia työn palkitsevuudesta ja siitä, kuinka kunkin on mielekkäintä tehdä työtä, johon on saanut koulutuksen ja jossa on hyvä.

Ihan tavallisia vanhempia

Lasten- ja nuortenkirjojen etäiset tutkijavanhemmat eivät ole yksittäistapauksia. On perusteltua olettaa, että ne heijastavat laajemman yleisön käsityksiä tutkijoista ja tieteenteosta. Kummitteleeko taustalla myytti hullusta tiedemiehestä tai niin sanottu herraviha? Selittävätkö nämä käsitykset ajoittain ilmeneviä tieteenvastaisia asenteita yhteiskunnassa? Pitäisikö tiedeyhteisön viestiä tutkimustulosten lisäksi siitä, että me tutkijat olemme aivan tavallisia ihmisiä?

Tutkijan työ on enimmäkseen arkista puurtamista verrattain huonolla palkalla — ei siis järin yläluokkaista touhua. Työpäivät ovat toki pitkiä ja liikkuvuusvaatimukset haastavia perheellisille, mutta joustavat työajat mahdollistavat myös yhteisen ajan lasten kanssa.

Positiivista lukemissamme kirjoissa on, että tutkijantyötä kuvataan innostavana. Nuortenkirjailijan silmissä tutkija ei ole järin hyvä vanhempi mutta kuitenkin jännittävä ja erityinen henkilö.

---