Pääkirjoitus

Tiedevaalit – luottamus, vakaus ja työrauha

Tutkinnot, julkaisut ja ulkopuolinen rahoitus, näitä meiltä mitataan ja näiden mukaisesti meitä rahoitetaan. Entä jos ei mitattaisi? Entä jos luotettaisiin yliopistoihin ja annettaisiin vapaus tehdä sitä, mitä me parhaiten osaamme?

Yliopistot eivät ole villejä kortteja, vaan vastuullisia, moniäänisesti harkitsevia ja strategisesti ajattelevia yhteisöjä, jotka käyttäisivät vapauttaan kouluttaakseen tulevaisuuden osaajia, julkaistakseen viheliäisiin ongelmiin pureutuvia tutkimustuloksia ja hakeakseen lisärahoitusta suuriin hankkeisiin, joissa etsitään vastauksia suomalisen yhteiskunnan ja koko maailman ongelmiin.

Riski siihen, että tekisimme jotakin muuta ei ole kovin korkea, sillä näitä asioita me osaamme parhaiten ja näihin me haluamme keskittyä – ilman jatkuvaa mittaamista ja raportointia.

Luottamus on tiedevaaliteeman keskiössä, sillä luottamus luo pohjan työrauhalle, työrauha nojaa vakauteen. Tällä hetkellä opetus- ja tutkimushenkilöstön ajasta valuu murheellisen paljon suunnitelmien laatimiseen ja raporttien kirjoittamiseen. Harvalla meistä opettaja-tutkijoista on korkein koulutus näihin tehtäviin.

Yksittäisten yliopistolaisten ohella yliopistot ovat samassa junassa: kilpailemme keskenämme pienenevästä potista, osoitamme tekevämme sitä, mitä meiltä mitataan ja toimimme mallioppilaan tavoin tehden sitä työtä, mitä laki meiltä ilman tarkkaa tulosohjaustakin edellyttää.

Onko keskinäinen kilpailu voitokkain tie? Jos yliopistojen rahoituksessa olisi selkeä vakauttava elementti, rahoitusosuus, joka perustuisi luottamukseen, mahdollistaisi se yhteistyön niin tutkijoiden kuin yliopistojenkin välillä, kun hyvät ideat eivät kariutuisi siihen, kelle tulospisteet allokoidaan.

Luulo ei ole tiedon väärtti. Ei oppi ojaan kaada. Aina on ymmärretty, että tietoon kannattaa nojata. Suomi ei ole taloudellisesti hyödynnettävien luonnonrikkauksien luvattu maa, menestyksemme perustuu korkeaan koulutukseen, tutkittuun tietoon ja sen osaavaan hyödyntämiseen.

Nytkin tavoitteet ovat korkealla, sillä Visio 2030 linjaa, että puolella suomalaisista tulisi olla korkeakoulututkinto ja samaan aikaan korkeakouluista tulee parhaita työpaikkoja. Suunta on varsin mieluisa, mutta näivettyvien budjettien aikana melko haastava. Raha ei tuo onnea, mutta ei myöskään epäonnea. Nykyisillä resursseilla emme onnistu tehtävässämme, emme pysty täysimääräisesti tarjoamaan osaamistamme yhteiskunnan avuksi, emme kykene ratkaisemaan jatkuvan oppimisen haastetta, vaikka haluaisimme.

Vaikka puhe kääntyykin lähes poikkeuksetta rahaan, on se vain arvojen heijastuma. Tutkitun tiedon arvostus on oikeastaan kaiken ydin, yhteiskunnan läpileikkaava tiedemyönteisyys on toimintaedellytysten keskiössä. Miten voimme ratkaista ilmastonmuutokseen, vihapuheeseen, puhtaan veden vähyyteen tai vaikkapa pandemioihin kytkeytyvät ongelmat ilman tiedettä?

Luotammeko mielipiteisiin ja heittoihin kuin ne olisivat tietoa? Teemmekö päätökset mutulla vai tutkittuun tietoon perustuen?

Tiede on tuonut meille sen, mitä nyt pidämme arkisena ja tavallisena, kännykät, navigaattorit, hammasimplantit, opettajankoulutusjärjestelmän, lentokoneet, rehun. Mielipiteiden tuomia listoja ei kehtaa edes paperille printata. Yliopistot ovat vapaan tieteen koteja, joissa etsitään ja löydetään.

Kaipaamme vain luottamusta, vakautta ja työrauhaa, jotta voimme keskittyä siihen, mitä osaamme parhaiten, ja lopulta kysymys kuuluu: Mitä jos tiedettä ei olisi?

---