Politiikan tutkijoiden toive seuraavalla hallitukselle:

Yliopistoille vakaampi toimintaympäristö

Puolueiden vaaliteemoissa korkeakoulu- ja tiedepolitiikka näyttää tälläkin kertaa hukkuvan muiden puheenaiheiden alle, arvioivat politiikan tutkijat Kimmo Grönlund ja Jenni Karimäki. Tiedevaalien syntyä edesauttaisi, jos tutkijoiden olisi helpompaa lähteä ehdolle vaaleihin.

Juha Sipilän pääministerikaudella tiedeyhteisö on saanut monta jääkylmää suihkua niskaansa. Yliopistojen rahoitusta on leikattu, opetusministeri on moittinut korkeakouluja tehottomiksi itsetyytyväisyyden tyyssijoiksi ja akateemisia asiantuntijoita on kutsuttu ministerien suilla muun muassa ”kaiken maailman dosenteiksi” ja ”perustuslakitalebaneiksi”.

Koska tieteen ja koulutuksen arvoa on radikaalisti kyseenalaistettu, on tiedeyhteisössä ollut ymmärrettävästi halua tehdä kevään eduskuntavaaleista tiedevaalit. Onko korkeakoulu- ja tiedepolitiikasta kuitenkaan vaalien kärkiteemaksi?

Åbo Akademin valtio-opin professori Kimmo Grönlund ja Turun yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkija Jenni Karimäki ovat helmikuun lopulla tehdyssä yhteishaastattelussa varovaisia arvioimaan, mitkä aiheet lopulta nousevat vaalien pääteemoiksi kevään edetessä.

— Politiikassa on meneillään reaktiivinen vaihe. Media, poliitikot tai muut toimijat nostavat asioita esiin ja äänestäjät sitten reagoivat niihin. Tämän takia vaalikeskustelusta on tullut vaikeammin ennakoitavaa ja hallittavaa, kun uusia teemoja ja puheenaiheita saattaa aivan yllättäen putkahtaa esiin, Kimmo Grönlund sanoo.

— Korkeakoulutus ja tiedepolitiikka ovat tärkeitä teemoja joillekin puolueille, varsinkin vihreille ja kokoomukselle, mutta myös RKP:lle, Grönlund sanoo.

Valitettavasti tiedepolitiikka on sellainen teema, joka tuskin puhuttelee kovin laajoja kansan kerroksia, molemmat tutkijat arvioivat.

Jos ihmisiltä kysyy, niin tietenkin valtaosa kannattaa laadukasta koulutusta ja arvostaa yliopistoja. Tiede- ja koulutuspolitiikka kuitenkin helposti hukkuu muiden puheenaiheiden alle vaalikeskusteluissa, Grönlund arvioi.

— Suurista puolueista keskusta ja demarit puhuvat esimerkiksi peruskoulutuksen tärkeydestä ja koulutuksen resursoinnista, mutta varsinaisia tiedepoliittisia avauksia niiltä ei ole juuri kuultu. Avaukset ovat olleet vähissä kokoomukseltakin, Jenni Karimäki sanoo.

Kaikki puolueet ilmoittavat vaaliohjelmissaan puolustavansa tiedettä ja koulutusta, mutta tutkijat kehottavat lukemaan vaaliohjelmia kriittisesti.

— Vaaliohjelmien julistuksia ei kannata ottaa konkreettisina lupauksina, mutta koulutuksesta ja tieteestä kiinnostunut äänestäjä voi katsoa vaaliohjelmista, millä sijalla koulutus ja tiede tulevat kunkin puolueen prioriteeteissa, Karimäki sanoo.

Yhteiskuntatieteilijän on haastavaa lähteä politiikkaan

Tiedevaalien syntyä edesauttaisi, jos puolueiden listoilla olisi enemmän tutkijataustaisia ehdokkaita. Grönlund ja Karimäki ovat kuitenkin huomanneet, että politiikka ei vedä tutkijoita — varsinkaan nuoria tutkijoita — puoleensa.

— Varsinkin yhteiskuntatieteilijälle puoluekirjan ottaminen on hankala asia. Jos tutkija ottaa puoluekirjan, hän saa herkästi politisoituneen tutkijan leiman ja hänen objektiivisuutensa on helppoa kyseenalaistaa. Politiikan tutkijalle on ehkä helpompi lähteä politiikkaan silloin, kun on tutkijana tarpeeksi etabloitunut ja päässyt esimerkiksi professoriksi, Karimäki sanoo.

Grönlund sanoo, että politiikkaan lähtö ei kiinnosta nuoria tutkijoita, sillä poliittinen toiminta ja yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuminen eivät edesauta akateemista meritoitumista. Akateemisella uralla edetäkseen on pakko julkaista kansainvälisissä journaaleissa, eikä poliittisesta aktiivisuudesta saa minkäänlaisia lisäpisteitä. Myös tutkijan uran vaatimukset ovat koventuneet kahdessa vuosikymmenessä ja samalla politiikkakin on ammattimaistunut. Tutkijan ja poliitikon urien yhteensovittaminen on siis muuttunut aiempaa haastavammaksi, Grönlund arvioi.

— Tutkijoiden poliittisessa osallistumisessa on havaittavissa muutos. Aiemmin monet professorit olivat aktiivisia politiikassa, nykyään uskottavuus joutuu nopeasti koetukselle, jos osallistuu politiikkaan. Sekä professorina että ministerinä toiminut Jan-Magnus Jansson sanoi aikoinaan, että politiikan tutkija, joka ei ole koskaan ollut poliitikko, on kuin kirurgi, joka ei ole koskaan leikannut. Nykyään politiikan tutkijat päinvastoin ajattelevat, että politiikkaan osallistuminen on heille epäsopivaa, Grönlund sanoo.

Jotkut nuoret tutkijat ovat Grönlundin mukaan vieneet objektiivisuusvaatimuksen niin pitkälle, että he kokevat politiikan tutkimuksen olevan kliinistä työtä, jossa politiikan prosesseja ikään kuin tarkastellaan mikroskoopin läpi mutta niihin ei itse osallistuta. Tällainen suhtautuminen tietenkin köyhdyttää julkista keskustelua, jos tutkijat eivät koe haluavansa tai voivansa osallistua debatteihin.

Myös Karimäki on huomannut, että tutkijoiden ja poliitikkojen yhteydenpito saatetaan nähdä epäilyttävänä.

— Ymmärrän kyllä tämän ajatusmaailman, mutta koen itse politiikan tutkijana, että tutkijoiden on syytä hakeutua vuorovaikutukseen politiikkojen kanssa, jotta he oppisivat paremmin ymmärtämään politiikan maailmaa ja sen lainalaisuuksia, hän sanoo.

Yhteiskuntatieteilijöillä politiikkaan lähtemistä hillitsee siis moni asia. Grönlund ja Karimäki kuitenkin suosittelevat muiden alojen tutkijoita hakeutumaan poliittiselle uralle.

— Politiikka kaipaa aina tieteellistä ajattelua ja akateemista kriittisyyttä, he sanovat.

Vain vapaa tutkimus tuottaa relevanttia tietoa päätöksenteon tueksi

Demokratiassa poliittisella päätöksenteolla ja tutkitulla tiedolla on hieman kimurantti keskinäinen suhteensa. Päätöksenteon olisi hyvä perustua tutkitulle tiedolle, mutta kansanvaltaan perustuva politiikka ei voi kutistua pelkäksi tutkitun tiedon teknokraattiseksi toimeenpanoksi. Vaalikeskusteluja seuratessa on myös hyvä muistaa, että erilaiset tutkimusmenetelmät tuottavat erilaisia tutkimustuloksia. Sen takia puhtaan arvovapaan tieteellisen faktan tuottaminen vaalikeskusteluiden ja poliittisen päätöksenteon tueksi on haastavaa, ellei jopa mahdotonta. Oikeistolla ja vasemmistolla onkin ”omat faktansa”, joihin ne tukeutuvat myös vaalikeskusteluissa.

Karimäki nostaa esiin sosiaalisessa mediassa vellovan hedelmättömän keskustelun tuloeroista ja köyhyydestä. Syynä keskustelun hedelmättömyydelle on se, että toiset keskustelijat vetoavat ginikertoimeen ja toiset tutkimuksiin ihmisten köyhyyskokemuksista.

— Gini-kerroin osoittaa, että tuloerot eivät ole revenneet, mutta ei ihmisten subjektiivisia kokemuksiakaan voi täysin sivuuttaa, Karimäki sanoo. Määrällinen ja laadullinen tutkimusote saattavat siis tuottaa erilaisia tuloksia, ja tutkijoiden on pystyttävä kertomaan tämä ristiriitaiselta vaikuttava asia kansalle.

Grönlund pitää ihmisten kokemuksia tärkeinä, mutta hänen mielestään tutkijoilla on myös velvollisuus kertoa faktat eikä vain juuttua ihmisten subjektiivisten tuntemusten näkökulmaan. Hän pitää vertailevaa tilastollista menetelmää parhaana metodina luoda tieteellinen yleiskuva siitä, miten asiat ovat yhteiskunnassa muuttuneet.

Yliopistoilla olisi kykyä tuottaa tällaista tutkittua tietoa päätöksenteon ja vaalikeskustelujen tueksi. Tämän tehtävän hoitamista on Sipilän pääministerikauden aikana kuitenkin vaikeuttanut hallituksen puuttuminen yliopistojen asioihin.

— Sipilän hallituskaudella tutkimuksen strateginen ohjaus on lisääntynyt, kun poliitikot ovat halunneet määritellä, minkälainen tutkimus on yhteiskunnallisesti tärkeää. Poliitikoilla ei kuitenkaan voi olla parasta ymmärrystä siitä, millainen tutkimus on ajankohtaista ja miten resurssit tulisi jakaa yliopistojen sisällä. Pitäisi luottaa tiedemaailman sisäiseen sääntelyyn, vertaisarviointiin ja antaa yliopistojen toimia itsenäisesti, Grönlund sanoo.

Grönlund ja Karimäki toivovat seuraavalta hallitukselta vakaampaa toimintaympäristöä yliopistoille.

— Perustutkimuksen painoarvoa on nostettava ja poliitikkojen yksityiskohtiin menevän tutkimusohjauksen on loputtava. Jos tieteeltä haluaa tuloksia ja yhteiskunnallista vaikuttavuutta, on yliopistoille annettava jatkuvuuden mahdollistavat resurssit ja ennen kaikkea työrauha. Yksityiskohtaisella puuttumisella tutkimukseen ja tieteen alistamisella kvartaaliajattelulle ei saada mitään hyvää aikaan. Tieteellä on oma kvartaalinsa, mutta se on neljännesvuosisadan mittainen, Grönlund sanoo.

---