”Monia ammattiryhmiä vaivaa jatkuva kilpailu. Aina pitää saada parempaa rahoitusta, enemmän artikkeleita ja enemmän luokituksia. Olisi tärkeää saada tuntea olevansa riittävän hyvä työntekijä.”

Unelmatyö yliopistolla

Yliopistoissa työskentelevillä on korkea motivaatio työhön, mutta työhyvinvointi ja työssä jaksaminen saattavat olla koetuksella. Professori Taru Feldtin mukaan yliopistoissa johtotehtäviin päätyvät tarvitsisivat nykyistä enemmän tukea, työnohjausta ja mentorointia.

Professori Taru Feldtin alana on hyvinvointi ja motivaatio työelämässä. Hänen tutkimuksensa on kohdistunut työ- ja organisaatiopsykologian alaan, ja hän on johtanut useita Työsuojelurahaston ja Suomen Akatemian rahoittamia tutkimushankkeita. Feldt on vastannut laajasta Johtamisen pelko -tutkimushankkeesta, jossa haettiin vastauksia siihen, miksi johtotehtävät eivät houkuttele korkeasti koulutettuja asiantuntijoita.

— Johtamisen pelolla tarkoitetaan huolenaiheita johtotehtävien kielteisistä seurauksista itselle tai muille. Tällaisia huolia voivat kokea tehtävissä jo toimivat henkilöt sekä asiantuntijat, joiden työuralla eriasteiset johtotehtävät olisivat potentiaalinen vaihtoehto, Taru Feldt Jyväskylän yliopistosta kertoo.

Tutkimuksen yhteydessä tehtyyn laajaan kyselyyn osallistui professoreita, tieteentekijöitä, ekonomeja ja diplomi-insinöörejä. Mukana oli kaikkiaan 550 professoria, jotka toimivat yliopiston johtotehtävissä.

— Kävi ilmi, että johtamisen motivaatio oli professoreilla melko matala ja keskiarvosta poikkeava. He eivät kokeneet itseään luontaisiksi johtajiksi, ja heidän johtajaidentiteettinsä oli alhainen. Todennäköisesti professorit tiedeuralleen lähtiessään eivät pidä johtotehtäviä tavoitteellisena. Monet heistä kertoivat, että tiedeorganisaatioiden lainalaisuudet veivät johtotehtäviin. Kaikki eivät edes viihtyneet niissä vaan toivoivat, että työnkuva muuttuisi hieman.

— Voi olla, että taustalla vaikuttaa eräänlainen suru siitä, että tutkimustyöstä joudutaan luopumaan johtotehtävien myötä. Rahoitus ja hallinto vievät aikaa asioilta, joiden vuoksi on alun perin halunnut alalle. Tehtäviin päädytään vuorollaan. ”Oli pakko, kun ei ollut ketään muuta tarjolla”, oli usein toistuva kommentti. Taustalla vaikutti myös työyhteisön osoittama luottamus, joka ikään kuin velvoitti, Feldt selittää.

Ajoittain nostetaan esille kysymys siitä, pitäisikö yliopistoissa olla ammattijohtajia.

— En välttämättä kannata sitä. Sen sijaan yliopistojohtajat tarvitsisivat paljon tukea ja koulutusta. Johtajaidentiteetin löytäminen vaatii myös aikaa. Monilla heistä on runsaasti muita vahvuuksia ja vankka oman tieteenalan tuntemus. Esimerkiksi Jyväskylän yliopistossa on havahduttu ohjauksen tärkeyteen ja tämän vuoden alussa käynnistyi ensimmäinen JYULead -koulutusohjelma johtajille.

Feldt on itse johtotehtävissä. Hän on toiminut vuosien ajan varajohtajana psykologian laitoksella ja on tällä hetkellä psykologian laitoksen tutkimusjohtaja. Hänkin on joutunut miettimään, miten tutkimuksen teon, johtamisen ja esimiesasemassa olemisen saa yhdistettyä.

— Koen, että se vaatii jatkuvaa kehittymistä. Toisaalta olen myös hyvin kiinnostunut johtajuuteen liittyvistä ilmiöistä ja siksi näitä asioita tulee pohdittua paljon työyhteisössäni. Johtotehtävät koetaan tutkimustyössä erityisesti hallinnon osalta hankalina, mikä on toisaalta tuonut minulle hyviä tutkimusideoita.

Motivoiva työ

Yliopistoissa työskentelevillä on korkea motivaatio työhön. Se syntyy kiinnostuksesta tieteen tekemiseen, myös tutkimuksen teon autonomiaa arvostetaan.

Lyhyet työsopimukset ja rahoituksen pirstaleisuus vaikuttavat kuitenkin negatiivisesti työhyvinvointiin ja työssä jaksamiseen. Rahoituksen pitkäjänteisyys edesauttaisi tehokkuutta, sillä sen ansiosta olisi mahdollista keskittyä varsinaiseen työhön. Tarvittaisiin myös mahdollisuus pysähtyä pohtimaan.

Intohimo tieteeseen saa monet yliopistolaiset tekemään hurjasti töitä. Nykyään työuupumuksesta puhutaan paljon. Lääketieteellisessä tautiluokituksessa työuupumukselle ei ole vielä omaa diagnoosia, kyse on pitkittyneestä stressisyndroomasta, johon liittyy riski sairastua muun muassa masennukseen.

— Kyse ei ole siis hetkellisestä voimakkaasta väsymyskohtauksesta. Varmasti myös yliopistolla on paljon jaksamisen liittyviä ongelmia ja stressiä, josta ei ehdi palautua. Tiedetään, että työn intensiivisyyden lisääntyminen kasvattaa työuupumusriskiä, näistä riskeistä on hyvä olla tietoinen.

Keskellä Suomea

Taru Feldt on syntyisin Itä-Hämeessä sijaitsevasta Hartolasta, josta perhe muutti Jyväskylään hänen ollessa lapsi.

— Välillä olen halunnut lähteä maailmalle, mutta työssäni olen saanut riittävästi matkustella ja verkostoitua kansainvälisesti. Jyväskylä sijaitsee keskellä Suomea, täällä on hyvä asua, tehdä työtä ja lasten kasvaa. Pidän myös luonnonläheisyydestä ja siitä, miten paljon on mahdollisuuksia harrastaa.

— Väittelin vuonna 2000 ja siitä alkaen olen toiminut Jyväskylän yliopistossa tutkimus- ja opetustehtävissä. Teen unelmatyötäni. Viihdyn hyvin yliopistomaailmassa, pidän tutkimuksesta ja tiimityöstä, ja on hienoa, kun ympärillä on paljon innostavia asiantuntijoita. Pidän myös opiskelijoiden ohjaamisesta. Laitoksella on työntekijöitä lähes sata. Tykkään siitä, että on iso laitos ja paljon eri alojen osaamista.

Feldt kiinnostui psykologiasta jo lukioaikana. Tuntui, että sen myötä avautui jotain uutta, ja sama tunne on yhä säilynyt: psykologian alalla on jatkuvasti paljon ammennettavaa. Hänen omaan urapolkuunsa ovat vaikuttaneet motivaation lisäksi hieman myös sattuma.

— Aluksi ajattelin, että suuntautuisin kliiniseen psykologiaan. Opiskeluaikana kauppatieteet ja johtaminen alkoivat kiinnostaa yhä enemmän. Työpsykologia on kiehtova ala. Valmistuessani psykologian maisteriksi vuonna 1991 Suomeen iski maamme taloushistorian suurin lama, ja oli mietittävä tarkkaan, millaisia valintoja on tehtävä. Tajusin pian, että opettaminen ja tutkiminen ovat minulle ominta. Kuvaan on tullut rahoituksen hakeminen, johon liittyy aina uuden innovointia ja antoisaa tiimityötä. Toisaalta olisi hienoa, jos olisi mahdollista keskittyä tutkimukseen rahoituksen järjestyttyä, mutta aika pian onkin taas haettava uutta rahoitusta, Feldt huokaa.

Hänen 25 vuotta kestäneen yliopistouransa aikana yliopiston työkulttuuri on muuttunut valtavasti. Kansainvälistyminen on tänä päivänä itsestään selvyys. Kansankieliset monografiaväitöskirjat ovat väistyneet ja valtaosa väitöksistä tehdään englanninkielisinä artikkeliväitöskirjoina. Suuri muutos on se, että myös nuoret tutkijat ovat joutuneet omaksumaan tulosajattelun, mikä ei ole pelkästään huono seikka.

— Minusta on hyvä, että nykyään katsotaan tulosta, se on myös motivaatioasia. Aloittaessani yliopistouraa ei vielä ollut suuria tutkimusryhmiä, nyt tutkimustyö on tiimityötä, mikä on hieno juttu. Monia ammattiryhmiä vaivaa jatkuva kilpailu. Aina pitää saada parempaa rahoitusta, enemmän artikkeleita ja enemmän luokituksia. Olisi tärkeää saada tuntea olevansa riittävän hyvä työntekijä. Minulla on jo sen verran kokemusta, että kykenen paremmin suhteuttamaan asioita, nuorten tutkijoiden kohdalla sen sijaan on suuria jaksamisen riskejä. Kannattaa myös muistaa, että lomat ovat lomia ja joskus pitää rankan jakson jälkeen tajuta ottaa vähän rauhallisemmin, Feldt painottaa.

---