Kirja-arviot

---

Mitä me, yhdessä ja yksilöinä, pidämme hyvänä vuorovaikutuksena työpaikallamme? Millaisia vaikeuksia vuorovaikutuksessa on tiimissämme, kokouksissamme tai teknologiavälitteisessä viestinnässämme? Millaista on vuorovaikutus tulevaisuuden työssä? Tuleeko meidän oppia olemaan vuorovaikutuksessa robottien kanssa?

Näitä ja monia muita kiinnostavia ja ajankohtaisia kysymyksiä tarkastellaan FT Leena Mikkolan ja professori Maarit Valon toimittamassa teoksessa Workplace Communication. Teos tarkastelee tutkimusperustaisesti työelämän vuorovaikutusta erityisesti tietotyötä tekevien asiantuntijoiden työyhteisöissä.

Teos monipuolisine näkökulmineen ja osuvasti herättelevine kysymyksineen työelämän vuorovaikutuksesta ei jätä kylmäksi. Teos tempaa lukijan analysoimaan omaa ja toisten toimintaa sekä positiota työelämän erilaisissa, joskus kimuranteissakin vuorovaikutussuhteissa. Teosta onkin erittäin hedelmällistä lukea reflektoiden. Lukijana voi esimerkiksi asettaa itsensä erilaisiin — todellisiin tai kuvitteellisiin — problemaattisiin tai voimaannuttaviin työpaikan vuorovaikutussuhteisiin, -asetelmiin ja -tilanteisiin ja voi näin pyrkiä löytämään ymmärrystä erilaisiin mieltä askarruttaviin kysymyksiin. Lukiessaan on mahdollista jopa löytää ratkaisuja työpaikan vuorovaikutuksen haasteisiin.

Kokoomateos on rakenteeltaan selkeä ja sen kolme osaa rakentuvat kaikkiaan viidestätoista luvusta. Jokaisen luvun loppuun on koottu myös käytäntöön kiinnittyviä sovelluksia ja kirkas kiteytys kustakin teemasta. Teoria ja käytäntö yhdistyvät, joten teemat eivät jää etäisiksi abstraktioiksi.

Ensimmäinen osa käsittelee työelämän vuorovaikutuksen lähtökohtia: se tarjoaa peruskäsitteitä ja tiivistää tutkimusta työpaikan vuorovaikutuksesta sen eri konteksteissa, sekä kasvokkaisissa että digitaalisissa ympäristöissä. Ensimmäinen osa on erinomainen osoitus siitä, että käsillä oleva teos ei tarkastele vain työelämän vuorovaikutusta, vaan teos määrittelee osuvasti myös sitä, kuinka ylipäätään vuorovaikutus ilmiönä voidaan ja tulisi nykyisin ymmärtää.

Toinen osa kohdistuu työelämän vuorovaikutuksen dynamiikkaan ja tuo havainnollisesti esille sen monipuolisen ja kompleksisen kirjon. Vuorovaikutusta tarkastellaan uusien, vasta-aloittaneiden työntekijöiden, kokousten, teknologiavälitteisen vuorovaikutuksen, työelämän diversiteetin, johtamisen, negatiivisten vuorovaikutussuhteiden ja vuorovaikutussuhteissa ilmenevän tuen merkityksen näkökulmista.

Erityisesti tämä osa haastaa lukijan puntaroimaan erilaisia vuorovaikutussuhteita ja työpaikan vuorovaikutuskäytänteitä, joissa on osallisena ja joiden ymmärtämiseen usein tarvitaan tarkoituksenmukaisia käsitteitä ja ilmiön kokonaisvaltaista hahmottamista.

Kolmannessa osassa keskitytään työelämän vuorovaikutuksen kehittämisen ja vuorovaikutusosaamisen näkökulmiin. Osa antaa tarkoituksenmukaisella tavalla vastauksia niihin monisyisiin kysymyksiin, joita työpaikan vuorovaikutuksen kehittäminen edellyttää ja vaatii — yhdessä ja yksilöinä.

Siinä missä teoksen toinen osa herättää lukijassa monenlaista kipuilun aihetta oman ja muiden toiminnan analyysiin työpaikan vuorovaikutuksessa, tarjoaa kolmas osa selkeitä ja tutkimukseen perustuvia työkaluja tavoitteelliseen vuorovaikutuksen analysoimiseen ja kehittämiseen työpaikalla. Tulevaisuuteen kurottava viimeinen luku tarjoaa varsin tarkkanäköisen ja kiinnostavan analyysin tulevaisuuden työstä ja työpaikan vuorovaikutuksesta.

Kokonaisuutena teoksesta välittyy vahvasti se viesti, että työpaikan vuorovaikutuksen onnistumiset ja ongelmat eivät ole yksittäisten työntekijöiden vahvuuksia tai heikkouksia. Teos tuo myös vakuuttavalla tavalla esille, että ei ole olemassa ”helppoja niksejä”, ihmisiä ei voi niputtaa eikä työpaikan vuorovaikutusta tule katsoa vain yhdestä suunnasta.

Fyysinen ja sosiaalinen työpaikka sekä työntekijöiden kokemus työstä ja työyhteisöstä rakentuu vuorovaikutussuhteissa. Esimerkiksi työhyvinvointi tai uupuminen ovat sidoksissa laajempiin ilmiöihin, joissa työpaikan vuorovaikutus usein on avainasemassa. Yhteistä ymmärrystä työstä ja sen tavoitteista luodaan vuorovaikutuksessa. Siksi työpaikan vuorovaikutusta on syytä havainnoida, tutkia ja ymmärtää. Siksi tämä tuoreella tavalla ajatuksia tuulettava teos työelämän vuorovaikutuksesta kannattaa ehdottomasti lukea.

Emma Kostiainen
FT, lehtori, opettajankoulutuslaitos, Jyväskylän yliopisto

---

---

Kirjan suorastaan hyökkäävä otsikko herättänee suomalaisessa lukijassa hämmennystä. Otsikko käy kuitenkin ymmärrettäväksi, kun tietää että kirjoittaja ja kirjan kohde ovat brittiläisiä. Siellä kauppakorkea ei ole enää vain yksi suurista ja arvostetuista opetusorganisaatioista, vaan kauppakorkea on yksinvaltiaan asemassa ja yliopistot ovat alennettu sen lakeijoiksi, jotka yrittävät ja joiden on pakko yrittää tulla hallitsijansa kaltaiseksi.

Ennen asetelma oli päinvastainen; onhan yliopistoilla vuosisatainen historia, kun taas kauppakoulut ovat syntyneet ja nousseet yhtä jalkaa kapitalismin kanssa 1800-luvulta lähtien.

Britanniassa markkinat ovat paljon hallitsevammassa roolissa kuin pohjoismaisissa hyvinvointiyhteiskunnissa, jossa valtio vielä turvaa yliopistojen itsenäisyyden ja vapauden. Kaadetaan kauppakorkea -kirjalla ja sen maalailemilla kauhukuvilla on kuitenkin paljon annettava suomalaisille yliopistoihmisille, koska Suomikin on kulkenut ja kulkee Britannian ja Yhdysvaltojen viitoittamaa tietä. Yliopistoista on tehty yrityksiä, opettajista nöyrää työväkeä ja opiskelijoista maksavia asiakkaita.

Kirja ei pyri kaatamaan kauppakorkeaa kokonaan, vaan ainoastaan sen yksinvaltiaan aseman ainoana ja oikeana. Kauppakorkean piilo-opetussuunnitelma ajaa maailmankuvaa, jossa elämä on kilpailua (taloudellisesta) menestyksestä ja ihmiset itsekkäitä oman edun ajajia, joille toiset ihmiset ja yhteisöt ovat vain välineitä voiton maksimoimisessa. Kauppakorkeassa kyllä opetetaan myös esimerkiksi eettistä johtamista, kestävää kehitystä ja jopa filosofiaa, mutta ne ovat vain valinnaisia sivuaineita. Lisäksi niiden mukana oleminen on eräänlaista moraalista kosmetiikkaa, jolla peitellään kauppakorkean raadollista luonnetta.

Kirjan mukaan kauppakorkeaa arvostelevatkin kauppakorkealaiset itse. Kritiikki kuitenkin puuttuu vain yksilötason ongelmiin, kuten käskyttävään johtamiseen, ja jättää kajoamatta suuriin rakenteellisiin ongelmiin.

Tällaista kritiikkiä esitetään myös Suomessa. Olen arvioinut Talouselämä-lehteen vinon pinon kirjoja, joissa arvostellaan perinteistä johtamista ja korostetaan työntekijöiden oma-aloitteisuutta ja luovuutta — syynä kuitenkin se, että innolla ja tarmolla työskentelevät työntekijät tekevät enemmän ja parempaa tulosta, ei aito huoli työntekijöiden hyvinvoinnista.

Kuitenkin kauppakorkea opettaa vahvaa ja elitististä johtajuutta, joka näkyy jo johdon palkkioissa. Kiinnostavaa on, että viime vuonna ilmestyneessä ja paljon mediahuomiota saaneessa Anu Kantolan ja Hanna Kuuselan Huipputuloiset -kirjassa monet haastateltavista ökyrikkaista pitävät demokratiaa hitaana ja kankeana järjestelmänä. He peräänkuuluttavat autoritaarista johtajaa. Tämä panee kansalta kyselemättä tehokkaasti toimeen päätökset, jotka tietysti ovat huipputuloisten etujen mukaisia, kuten julkisen sektorin leikkaukset ja verovähennykset.

Jos kauppakorkea kaadettaisiin, millainen korkeakoulumaailma eteen avautuisi? Kirjassa verrataan korkeakouluja ja niiden aineita kasvien tutkimiseen ja puutarhaan. Kauppakorkean yksinvaltiaan asema on sama kuin kasvatettaisiin ja tutkittaisiin vain yhtä kasvilajia; kukoistavan puutarhan kukoistus syntyy monien erilaisten kasvilajien synteesistä.

Kapitalismia johtamisineen opetettaisiin vain yhtenä järjestelmänä muiden joukossa, ja laskentatoimi olisi muutakin kuin voittojen kasaamista, markkinointi palvelisi myös hyödykkeitä etsiviä ihmisiä ja operaatiotutkimuksessa asetettaisiin hiilipäästöt toimintanopeuden ja kustannusten edelle.

Pekka Wahlstedt

---

---

”Ylikuormittumisen merkit voivat olla näkyvissä, mutta emme ymmärrä niiden painokkuutta tai niiden viestittäminen työyhteisöön ei onnistu ennen kuin voimat tosiaan loppuvat. Me sopeudumme ja sopeudumme, kunnes on liian myöhäistä”, itsekin työuupumuksia kokenut työ- ja organisaatiopsykologi, työterveyspsykologi Liisa Uusitalo-Arola kirjoittaa.

Yksi alkavan työuupumuksen merkeistä on tekemisen muuttuminen suorittamiseksi. Uusitalo- Arolan mukaan tekemisen ja suorittamisen välinen ero on hiuksenhieno, mutta se on silti äärimmäisen merkittävä. Taustalla vaikuttaa asia, jota ei välttämättä tule ajatelleeksi.

”Tunteet liittyvät kaikkeen työntekoon. Vaikka työ ei olisi vuorovaikutustyötä ja vaikka yhtään ihmistä ei olisi lähimaillakaan, tunteet ovat silloinkin mukanamme. Tunteiden tehtävä on antaa suuntaa tekemisellemme”, Uusitalo- Arola toteaa.

Kun on linjassa itsensä ja arvojensa kanssa, tekemisestä tulee hyvä mieli. Kun ylittää jaksamisensa rajat, joutuu katkaisemaan yhteyden omiin tunteisiin, arvoihin ja myös parhaisiin kykyihinsä. Jos on ylittänyt oman hyvinvointinsa perusedellytykset, tekeminen antaa palkaksi vain laimean tehokkuuden tunteen.

Tässä kohdin Uusitalo-Arolan mukaan hälytyskellojen pitäisi soida. Toinen varoitusmerkki on luovuuden kuihtuminen. Työssä määrä alkaa korvata laadun. Hieman ristiriitaiseltakin tuntuva varoitusmerkki voi olla tunne ällistyttävästä jaksamisesta. Voi saada tavattoman paljon aikaa, vaikka oma olo on iloton. Jatkossa seuraa mm. muistin ja keskittymisen ongelmia, selkäkipuja, rytmihäiriöitä, pitkittyneitä flunssia, masennus- ja ahdistusoireita, ylipäätään negatiivisten tunteiden lisääntymistä. Herkkyys ärsykkeille voi kasvaa, valot, äänet, tuoksut ym. aistiärsykkeet voivat tuntua piinallisen voimakkailta. Jos stressitilanne jatkuu jatkumistaan, keho alkaa unohtaa, miten palaudutaan. Juuri syvemmäksi kehittyvä palautumisen vaje johtaa lopulta uupumiseen.

Ensimmäinen asia, joka voi olla aidosti vaikeaa, on oman uupumuksensa myöntäminen ja tunnustaminen. Kun Uusitalo-Arola uupui ensimmäisen ja vakavimman kerran, hän ei itse tunnistanut uupumustaan. Kun neurologi sitten totesi hänelle tilansa, Uusitalo- Arola jatkoi työntekoaan, eikä suinkaan ole ainoa näin reagoiva.

”Uupumuksen myöntäminen ei välttämättä sovi ollenkaan siihen kuvaan, jonka olet luonut itsestäsi. Sen myöntäminen voi myös ravistella turvallisuudentunnettasi ja itseluottamustasi pahemman kerran. Kiistäminen ja kaupankäynti voi jatkua pitkään. Oman tilasi ja tilanteesi tunnistaminen ja nimeäminen on kuitenkin merkittävä askel. Se on kynnyksen ylitys, joka voi tuntua pahalta, mutta joka tosiasiassa vie eteenpäin. Sen jälkeen olet jo toipumisen tiellä”, Uusitalo- Arola tietää.

Toinen askel on ottaa etäisyyttä työhön. Uupumisessa toipumisessa on aivan keskeistä, että kykenee jälleen hallitsemaan elämäänsä.

”Kun olet keskellä uupumisen rankimpia vaiheita, voit kokea olevasti kuin lastu laineilla itsesi ja elämäsi kanssa. Tunteet, ajatukset ja kehontuntemukset vellovat, on vaikea saada otetta mistään. Silloin ensimmäinen asia, mitä voit tehdä, on pysähtyä kuulemaan, mitä sinulle oikeasti kuuluu”, Uusitalo neuvoo.

Uusitalo-Arola näkee itsemyötätunnon opettelun erittäin tärkeänä parantavana asiana. Jotta uupumus ei uusiutuisi, on muutettava sekä omaa asennettaan, että jotain myös työssä.

Tuula-Maria Ahonen

---