Pääkirjoitus

Vakautta ja työrauhaa – kuulostaa tutulta

Kertaus on opintojen äiti, taidan siis olla opintojen mummo. Vakaus ja työrauha ovat puhuttaneet ja kirjoituttaneet monesti ja pitkään, mutta jostain syystä asian tärkeydestä muistuttamiselle tuntuu edelleen olevan tarvetta.

Koronatilanne, valtakunnallinen koulutus- ja tiedepoliittinen keskustelu, määräaikaisuudet sekä edelleen myös rahoitusrumbat ja sottiisit nostavat työrauhan merkityksen kattoon. Aivosumu uhkaa opettaja-tutkijaa, tietoasiantuntijaa ja johtajaa, ja vaarana on, että koko korkeimman tiedon tyyssija uupuu. Paine, poukkoilu ja turvattomuus eivät tuota tuloksia. Kaipaamme rauhaa keskittymiseen, miettimiseen ja uuden keksimiseen.

Poikkeusoloista, koronasta ja etätöistä ei ole enää mukava kuulla. Uudet toisiaan seuraavat toimet ja tilanteet lisäävät meidän kaikkien kuormaa. Terveydenhuollon kantokyky on kovilla, ja yliopistolaisenkin taakka alkaa murtaa selkärankaa nikama nikamalta.

Työrauha etätöissä on monelle mahdoton toteuttaa. Kotona saattaa työskennellä toinenkin etätyöläinen, lapset kaipaavat ansaitsemaansa huomiota ja laajakaista on tukossa monien käyttäjien liikenteestä. Työrauhattomuus on tullut osaksi arkea. Toisaalta joillekin koti saattaa tarjota myös keskittymismahdollisuuden, jos töissä ovi kävi taajaan ja jatkuvat keskeytykset pätkivät ajatuksia.

Kun puhutaan uudesta normaalista koronan jälkeisessä työelämässä, olisi hyvä muistaa, ettei etä tuo autuutta: kokoushuoneesta toiseen liikkuminen, akateeminen vartti, kohtaamiset ja ennen kaikkea kolmiulotteiset ihmiset ovat osa tervettä tulevaisuutta.

Hallituksen koulutuspoliittinen selonteko ei vaikuta liittyvän kovin vahvasti yliopistolaisen arkeen, mutta siinä kuitenkin linjataan Suomen olevan tulevaisuudessa(kin) uuden tiedon ja osaamisen tuottamisen, käyttöönoton ja soveltamisen edelläkävijä. Tavoitteena on myös pitkäjänteinen ja ennakoitava rahoitus.

Meiltä siis kaivataan nopean vaikuttavuuden ohella myös vahvaa panosta hankaliin kysymyksiin, jotka vaativat sitoutumista ja kestävyyttä. Tässä on yliopistojen henkilöstöpolitiikkaan nähden melko suuri kontrasti, sillä määräaikaisuudet viittaavat ennemmin lyhytjänteisyyteen ja ennakoimattomuuteen.

Yksittäisen yliopistolaisen kannalta tämä on elämän suuria kysymyksiä: kuka voi sitoutua yksipuolisesti, antaa parastaan tietämättä, onko osaamiselle käyttöä muutaman kuukauden kuluttua? Suuri illuusio tutkija-opettajasta, joka on tuloksekas vain pätkätyöläisen roolissa, olisi syytä jo romuttaa. Selonteon perusteella voisi toivoa, että yliopistojen työelämä vakautuisi. Vakauden toivoisin siivilöityvän myös yksittäisiin yliopistolaisiin.

Rahasta on aina syytä puhua – tai sen puutteesta. Yksittäinen tutkija pyrkii löytämään keinot jatkaa tutkimustyötään. Yliopisto taas yrittää keksiä keinot, joilla rahoitus riittäisi turvaamaan laadukkaan koulutuksen ja tutkimuksen.

Opetuksen ja tutkimuksen vapaus houkuttelevat ja viettelevät ajatuksia lentoon, mieleen nousee pedagogisia kokeiluja, joissa myös jatkuva oppiminen saataisiin hallintaan, ennen näkemättömiä tieteenalojen traditioiden yhdistämisiä ja jopa rikkomisia sekä uusia tapoja löytää kumppaneita kaikkialta yhteiskunnasta.

Sitten realismi kutsuu – tähän kaikkeen ole varaa, ei henkistä eikä mammonaa. Ja laadustahan tässä olisi kuitenkin kysymys, talous ei vaan kovin onnistuneesti aina tunnista laatua, kun määrät on helpompi laskea.

Yliopistolaiset ovat tiukoilla, niin ovat monet muutkin. Ainahan kaikesta pitää löytää jalometalliset kehykset, siispä tästä ajastakin: jospa pystyisimme vähentämään keskinäistä kilpailua, korvaamaan sen kilvoittelulla. Jospa voisimme yhdessä tähytä horisontin yli emmekä tyytyisi vain vilkaisemaan kulman taakse. Ja jospa pitkäjänteisyydestä tulisi muotia. Tutkitussa tiedossa ja korkeassa osaamisessa on tulevaisuutemme.

---