Maria Forsman on eläkkeellä ollessaan matkustellut puolisonsa kanssa pari kertaa vuodessa. Suuria pandemianjälkeisiä suunnitelmia hän ei ole tehnyt. — Toivon, että pääsisimme Porvooseen katsomaan tytärtä ja tämän perhettä.

Kirjastoalan uranuurtaja

Tietoasiantuntija Maria Forsman on seurannut kirjastoalan huimaa muutosta ruohonjuuritasolta ja on vaikuttanut muutokseen itsekin. ”Jos kukaan muu ei tee, niin minä voin alkaa tehdä”, hän sanoo.

Vielä reilut 30 vuotta sitten tutkijan oli nähtävä ihan eri tavalla vaivaa kuin nykyisin, jos hän halusi käyttää laajoja kansainvälisiä tietokantoja. Tietokannat ja tietoliikenneyhteydet maksoivat paljon, ja tiedon äärelle pääsi vain kirjaston työntekijän johdattelemana.

Ensin tutkija mietti yhdessä informaatikon kanssa asiasanoja, joilla hakea tietoa.

Haun valmistumiseen meni pari päivää. Sen jälkeen informaatikko antoi tutkijalle listan julkaisuista ja tutkija pääsi jatkamaan työtään.

1990-luvulla joitakin tietokantoja tallennettiin CD-rom-levyille. Tutkijat käyttivät niitä itse, mutta käyttämiseen piti varata kirjastosta aika ja usein myös pyytää lupa hankkeen johtajalta.

Pikku hiljaa tekniikka ja tietoverkot kehittyivät. Tieteellisille kirjastoille luotiin yhteinen atk-järjestelmä, ja kirjastot hankkivat yhdessä kansainvälisiä tietokantoja ja elektronisia julkaisuja. Niitä pystyi kuka tahansa käyttämään yliopiston tietokoneilta.

Tietokantojen ja tiedonhaun muuttuminen nykyisenlaisiksi mullisti tutkijoiden mutta etenkin kirjastoalan työntekijöiden työn.

— Se muutti myös meidän käsityksemme itsestämme ja koko imagomme, sanoo pitkän kirjastouran tehnyt Maria Forsman.

Maria Forsman aloitti uransa kirjoittamalla kirjoituskoneella pahvikortteihin julkaisuja koskevia tietoja. Pahvikortit hän aakkosti ja siirsi kortistolaatikoihin säilytettäväksi.

Hänen ensimmäinen alan työpaikkansa oli Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan kirjasto Franzenia. Sieltä hän päätyi monen kirjaston ja monen tehtävän kautta Helsingin yliopiston kirjaston johtavaksi tietoasiantuntijaksi.

Forsman on tarkastellut informaatioalaa ja sen muutoksia 43 vuotta, välillä sivustakatsojana, välillä vaikuttajana.

Hän on nähnyt, kuinka tietotekniset muutokset ovat tuoneet kirjaston työntekijöille uusia tehtäviä. He esimerkiksi ovat alkaneet kouluttaa kirjaston käyttäjiä hakemaan tietoa ja käyttämään tietoverkkoja.

— Vielä parikymmentä vuotta sitten monet pitivät kirjaston työntekijöitä hissukoina, Forsman sanoo.

— Nyt meidät nähdään osana tutkijoiden yhteisöä tietoasiantuntijoina, jotka tekevät muun muassa tutkimuksen arviointeja yliopistoille ja laitoksille.

Forsmanin mukaan kirjastolaitoksen korkeaan tasoon vaikuttaa myös se, että työntekijät ovat hyvin koulutettuja. Monilla on informaatioalan koulutuksen lisäksi jokin muu korkeakoulututkinto, ja yhä useampi on väitellyt.

Perustehtävä on kuitenkin pysynyt samana koko Forsmanin uran ajan. Perustehtävä on koota, järjestää ja välittää tietoa niin, että muiden on sitä helppo käyttää.

”Toimme esiin, että tutkimuksia ja viittauksia pitää katsoa siitä lähtökohdasta, jolla tutkimusta tehdään. Tämä lisäsi alojen arvostusta.”

Ennen kirjaston työntekijät saattoivat valittaa työstään, ainakin niin Forsman kokee. Milloin rahaa oli liian vähän, milloin työntekijöitä ei arvostettu. Puhetapa on kuitenkin muuttunut, hän sanoo, mikä on osaltaan nostanut alan profiilia.

Forsman ei itse ole kokenut, että hänen työtään ei arvostettaisi. Hän työskenteli viisi vuotta Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan kirjaston johtajana.

— Siellä koin voimakkaasti, että tutkijat ja opiskelijat arvostivat meitä. Kirjasto oli osa tiedekuntaa ja sitä yhteisöä.

Forsman on aina kiinnittänyt huomiota siihen, miten asioista puhutaan. 1990-luvulla hän työskenteli Tampereen yliopiston kirjastossa Attilassa. Yhtenä kesänä kurssikirjasto suljettiin muutamaksi kuukaudeksi, kun kirjastojärjestelmää uusittiin. Hän mietti kollegojensa kanssa, miten sulkemisesta kannattaa kertoa kirjaston käyttäjille.

— Voivottelun sijaan päätimme, että asia käännetään myönteiseksi.

Tiedotteissa oli kuva, jossa opiskelija luki kirjaa aurinkovarjon alla. Tekstissä kerrottiin, että nyt kirjoja voi lainata pitkäksi aikaa.

Vuonna 2010 Helsingin yliopiston johto päätti, että yliopiston tutkimuksesta ja tohtorikoulutuksesta tehdään systemaattinen arviointi. Yhtenä osana arvioinnissa oli bibliometrinen analyysi, ja perinteisten viittausanalyysien rinnalle etsittiin vaihtoehtoisia ratkaisuja.

Arviointitoimistosta otettiin yhteyttä Forsmaniin ja kysyttiin, löytyisikö kirjastosta siihen asiantuntemusta. Forsman vastasi myöntävästi sen kummemmin miettimättä. Tämä luonteenpiirre on kuljettanut häntä eteenpäin muissakin tilanteissa.

— Innostun monesta uudesta asiasta. Jos kukaan muu ei tee, niin minä voin alkaa tehdä.

Ohjausryhmään nimittämisen jälkeen Forsman lähetti sähköpostia kirjaston henkilöstölle ja pyysi halukkaat mukaan kehittämään bibliometrisia arviointimenetelmiä.

— Koko porukasta tuntui, että olemme luomassa jotain uutta.

Ohjausryhmä päätti, että arviointi on vapaaehtoista. Arviointiin ilmoittautuneiden tutkijayhteisöjen julkaisuista tehtiin viittausanalyysit Alankomaissa Leidenin yliopistossa. Sen tieteentutkimuksen yksikkö CWTS:ssä oli käytettävissä dataa, jota muualla ei ollut.

Viittausanalyysissä odotetusti luonnontiede ja lääketiede korostuivat, kun taas humanististen, yhteiskuntatieteellisten ja tietojenkäsittelytieteiden osumia oli vähän.

— Halusimme tuoda näiden alojen tutkimusta esiin.

Forsman ja hänen kollegansa keksivät välineitä, joilla se tehdään. Ensin piti huomioida eri tieteenalojen erilaiset tutkimuskulttuurit.

Esimerkiksi lääketieteessä iso osa tutkimuksista kirjoitetaan englanniksi, kun taas humanistisilla aloilla julkaistaan lukuisilla eri kielillä, kuten unkariksi, espanjaksi, viroksi ja kiinaksi.

— Toimme esiin, että tutkimuksia ja viittauksia pitää katsoa siitä lähtökohdasta, jolla tutkimusta tehdään. Tämä lisäsi alojen arvostusta.

Tiedepoliittinen ohjaus vaikuttaa siihen, mitä missäkin ajassa tutkitaan. Maria Forsman kiinnitti asiaan huomiota jo 1970-luvulla, kun hän työskenteli Suomen Akatemiassa. Silloin tutkimuksen painopistealueita olivat esimerkiksi demokratia ja tasa-arvo, ympäristö sekä kansanterveys.

Monet tutkijat identifioituivat jo silloin eri alojen asiantuntijoiksi sen mukaan, mikä ala sai rahoitusta. Hän ymmärtää sen tutkijan näkökulmasta.

— Rahoitus ei kuitenkaan saisi liikaa sitoa tutkimuksen suuntia. Vapaalle tutkimukselle ja älylliselle ideoinnille pitää olla tilaa ja riittävä rahoitus.

Tiedepoliittisessa ohjauksessa on haluttu lisätä kansainvälistymistä. Sen seurauksena tutkimuksen rahoitukseen vaikuttaa se, kuinka paljon tutkija on julkaissut etenkin kansainvälisissä julkaisuissa.

Yhä harvemmat uskaltavat julkaista suomeksi, koska he pelkäävät, että suomenkielinen tutkimus ei saa rahoitusta.

Forsman kirjoitti itsekin väitöskirjansa englanniksi. Hän väitteli Åbo Akademista. Siellä vaihtoehdot olivat ruotsi ja englanti.

— Valitsin englannin, koska se on tieteen kielenä minulle tutumpi. Muuten olen kirjoittanut enimmäkseen suomeksi.

Forsmanin mielestä Suomessa tarvitaan myös suomeksi kirjoitettua tutkimusta. Se on tärkeää suomenkielisen terminologian vuoksi ja siksi, että tutkimustulokset ja tieteellinen keskustelu leviävät yhteiskuntaan.

Kun Maria Forsman jäi eläkkeelle, hänen ystävänsä ja kollegansa, Enostonen tuolloinen kustannuspäällikkö Liisa Niinikangas yllytti Forsmania kirjoittamaan kirjan vaiheikkaasta työelämästään. Kirjavia muistoja ilmestyi vuonna 2020.

Kokemusten kertominen ei jäänyt siihen. Ennen pandemiaa Maria Forsman matkusteli pari kertaa vuodessa myös eläkkeellä olevan puolisonsa, sosiologi Matti Piispan kanssa. Viimeisen vuoden he ovat viettäneet leppoisaa hiljaiseloa kotona. Pariskunta ulkoilee, lukee, kommentoi toisilleen koronauutisia ja katsoo matkailuohjelmia.

— Joutessani kirjoitan, Forsman kertoo.

30 vuotta sitten hän ja Piispa varasivat viikon pakettimatkan Korfulle. Mukaan he pakkasivat kaksi alle kouluikäistä lasta ja vaatteita kolmen kuukauden varalle. Piispalla oli tutkimusrahoitus, Forsmanilla virkavapaata. Ajatus oli, että jos he löytävät majapaikan, he jäävät koko kevääksi.

Asunto löytyi persikanvärisen huvilan yläkerrasta. Pihalla kasvoi appelsiinipuita.

Vapaa-aikoina he matkustivat bussilla kylästä kylään, etsivät uimarantoja ja vuoria, pelkäsivät käärmeitä ja juttelivat paikallisten kanssa.

Muut ajat Forsman laittoi ruokaa, teki kotitöitä ja kirjoitti päiväkirjaa. Tuota päiväkirjaa hän on pandemian aikana alkanut kirjoittaa puhtaaksi. Osittain hän kirjoittaa sitä lapsilleen.

— Mutta voihan olla, että siitä syntyy vielä jotain.

---