Kirja-arviot

---

Professoreita oli sotienvälisinä vuosina alle kymmenesosa nykyisestä. Mutta vain yhdessä paristakymmenestä hallituksesta ei heitä ollut ainoatakaan. Joka toisessa hallituksessa oli professoripääministeri. Professorien vaikutusvalta oli suuri myös kulissien takana. Siitä kertoo professori ja lääkäri Juhani Leikolan kirja Hugo Suolahdesta (1874–1944). Hugo on Leikolan isoisän, lääkintäkenraali Eino Suolahden veli.

Maineikkaasta Hämeenlinnan lyseosta ylioppilaaksi valmistunut Hugo opiskeli humanistisia tieteitä Helsingin yliopistossa. Germaanisen filologian opintojaan hän jatkoi Saksassa, ajan johtavassa tieteen maassa. Hän väitteli jo 25-vuotiaana. Siitä ura jatkui alan professoriksi vuonna 1911, vararehtoriksi 1917 ja rehtoriksi 1923. Eikä nopea nousu hallinnossa päättynyt tähän. Suolahdesta tuli kansleri vuonna 1926. Siinä tehtävässä hän oli 18 vuotta, aina kuolemaansa asti.

Sortovuosina nuori tutkija oli nuorsuomalainen. Suolahti kannatti puolueen maltillista siipeä ja yhteiskunnallisia reformeja. Vasemmiston äänenpainojen jyrkentyminen vuonna 1917, punakaartin nousu ja lopulta kapina ajoivat vararehtorin kannattamaan lujaa hallitusvaltaa ja monarkiaa. Saksaan tutustuneelle germanistille sieltä tuleva kuningas sopi hyvin.

Kuningashanke hajotti vanha- ja nuorsuomalaiset. Tasavaltaa kannattavat perustivat edistyspuolueen, kuningasmieliset kokoomuksen. Suolahti oli keskeisiä uuden kokoomuksen luojia. Hän korosti, että kuningas ei ollut päätavoite, vaan tärkeintä oli yhteiskunnan järjestyksen takaava luja hallinto. Kun puolue sitten perustettiin, hänestä tuli sen ensimmäinen puheenjohtaja.

Eduskuntaan Suolahti valittiin itsenäisen Suomen ensimmäisissä vaaleissa vuonna 1919. Oppositioonjoutunut kokoomus onnistui saamaan siellä läpi presidenttivaltaisen hallitusmuodon. Leikola korostaa, että Suolahti oli ottanut uuden tehtävän isänmaallisena velvollisuutena. Mikään valtaan pyrkivä poliitikko hän ei ollut. Seuraaviin vaaleihin hän ei lähtenyt. Yksi kausi eduskunnassa riitti. Samoin riitti vuoden puheenjohtajuus puolueessa. Mutta taustalla hän jatkoi, puolueen valtuuskunnan jäsenenä, vuosikymmenen loppuun.

Ensimmäisissä valitsijamiesten kautta toimeenpannuissa presidentinvaaleissa vuonna 1925 kokoomus asetti Suolahden ehdokkaakseen. Mutta toiselle kierrokselle hän ei päässyt. Vaalien jälkeen Suolahti kieltäytyi tarjotusta ulkoministerin salkusta ja totesi, että ei mitenkään voinut jättää yliopistoa. Vastentahtoisesti hän kuitenkin suostui uudelleen puolueen puheenjohtajaksi ja vaikutti ratkaisevasti Kyösti Kallion maalaisliittolais- kokoomuslaisen hallituksen muodostamiseen. Sen kuuden kokoomusministerin ryhmä kertoo professorien silloisesta asemasta: heistä neljä oli professoreita.

Suolahti johti komiteaa, jonka mietinnön pohjalta syntyi vuonna 1923 laki Helsingin yliopistosta. Siinä määriteltiin myös kanslerin asema itsenäistyneessä valtiossa. Kanslerin virkaan hänet sitten ensimmäisenä valittiin. Syntyneessä kiivaassa kielitaistelussa hän ajoi suomen kielen aseman vahvistamista ja ruotsin ylivallan syrjäyttämistä, mutta vastusti aitosuomalaisten ajamaa ruotsin kielen poistamista. Asia ratkaistiin lopulta kanslerin linjan mukaisesti.

1930-luvun alkuvuosien oikeistolaisen kuohunnan aikana Suolahti tuki P. E. Svinhufvudia. Suolahti kuului tämän lähipiiriin, mutta edelleen kieltäytyi tarjotusta ministerinsalkusta. Tilanteen rauhoituttua kansleri irtautui politiikasta ja keskittyi yliopiston ongelmiin. Niitä kielitaistelu toi runsaasti.

Leikolan kirja on hyvä sukellus itsenäisyyden alkuvuosikymmenien yliopistomaailmaan sekä professorien asemaan ja elämään silloin.

Seikko Eskola

---