Kolumni

Eläviä sieluja hankkimassa

Kunnianarvoisa ministeriö haluaa “saada nuoret nykyistä varhemmin hyvin koulutettuina ja motivoituneina työmarkkinoille”. Tuottavuuden nimissä opiskelijoiden sisäänottoa on nostettu, opiskelija/opettaja-suhdetta kasvatettu osallisia kuulematta, ja perus- ja jatkotutkintoja aivan tehtaillaan. Muu ole tärkeää kuin pääluku, ja sillähän on helppo keinotella.

Muistuukin mieleen muuan rehtori, salaneuvos Tšinovnikov (nimi muutettu), joka joutui käymään läpi tiedekunnan toisensa jälkeen ja haalimaan lisää opiskelijoita tulosohjausviranomaiselle toimitettavaan henkiluetteloon, jotta voisi osoittaa tuloksen kasvaneen. Rehtori kysyi esoteriikan tiedekunnan päällikkövouti Manilovilta (nimi muutettu):

– Kuinkahan kauan on siitä, kun suvaitsitte antaa henkiluettelon? – Onhan siitä aikaa, en jaksa muistaa. – Kuulehan ystäväiseni, paljonko meiltä on häipynyt opiskelijoita sen jälkeen, kun viimeksi annettiin henkiluettelo ministerille? – Paljonhan niitä on häipynyt; ei ole kukaan laskenut. – Olepas hyvä, sanoi Tšinovnikov, – ja tee tarkka luettelo, jossa kaikki mainitaan nimeltä! – Mihin rehtori sitä tarvitsee? Kysymyksestä hämmentynyt rehtori mutisi: – Aion hankkia häipyneitä, jotka kuitenkin henkiluettelon mukaan ovat opiskelemassa. Tahtoisin tietää, voitteko te, Manilov, siirtää nuo todellisuudessa häippässeet, mutta muodolliselta kannalta katsoen aktiiviopiskelijat minulle, jotta voin tehdä paremman tilityksen ministerille.

Yliopistolakia, johon tulee myös pykälät hallintorakenteesta ja hallintoelinten kokoonpanosta, valmistellaan kuumeisesti. Nyttemmin onkin puhuttu siitä, ettei Jääskisen & Rantasen raportin kaksiportainen hallintomalli ole mikään “kirkossa kuulutettu”.

Neuvottelun jälkeen Tšinovnikov lähti samalle asialle kehittämistieteiden tiedekuntaan. Sen päällikkövouti Sobakevitš (nimeä ei ole muutettu) olisi suosiollisempi ja oivaltavampi kuin esoteriikan pölvästi.

Tämän lehden julkaisijatahot ovat suhtautuneet kielteisesti kaksiportaiseen hallintomalliin ja ovat jo pitkään vaikuttaneet yksiportaisuuden puolesta. Liitot pistävätkin nyt luonnosasteella ovat “harjoitelmat” tältä osin tyydytyksellä merkille. Liittojen mielestä strategisia ja akateemisia asioita olisi ollut erittäin vaikeaa erottaa toisistaan ja kaksiportaisuus olisi lisännyt vain byrokratiaa.

Ajuri vei siis rehtorin toiseen laitaan kaupunkia. Hän alkoi kautta rantain selostaa asiaansa, kosketti puheessaan yleensä koko Suomen tasavaltaa ja lausui erittäin ylistäviä sanoja sen laajuudesta, kilpailukyvystä, oikeusjärjestyksestä ja virkamiesten suoraselkäisyydestä. Tässä maineeltaan voittamattomassa yliopistossamme hengillepanossa kirjoihin merkityt sielut pysyvät sääntöjen mukaan kirjoissa täältä ulos livettyäänkin, ja jottei virastoja tässä asiassa rasitettaisi monilla hyödyttömillä tiedusteluilla, hän oli tullut tiedekuntaan esittämään ratkaisua ongelmaan.

Sobakevitš katseli Tšinovnikovia kuin olisi ihmetellyt Kaukasuksen huippuja. – Te siis tarvitsette keskeyttäneitä opiskelijoita kirjoihinne? hän kysyi suorasukaisesti, aivan kuin olisi hierottu viljakauppaa. – Niin, vastasi Tšinovnikov lieventäen nimitystä lisäämällä: “Olemattomia.” – Onhan niitä, ja voin minä myydäkin, hän laskeskeli arvellen, että ostaja tästä hyötyy jollakin tavoin. Ja hän lisäsi ääneen: – Mikähän olisi hintana? Olisiko sata ruplaa kappaleelta. – Sata! huudahti Tšinovnikov suu auki ja katsoen Sobakevitš iä suoraan silmiin käsittämättä, oliko hän itse kuullut väärin vai oliko päällikkövouti menettänyt budjetointitajunsa. – Olette nyt unohtanut, minkä myynnistä tässä on kysymys. Sanon hyvällä omallatunnolla, että kahdeksankymmentä kopeekkaa sielulta on jo aikamoinen hinta.

Jätämme rehtorin ja päällikkövoudin hieromaan kauppaansa ja ennätämme asioiden edelle. Tiedekuntakierroksen jälkeen rehtori sai sekä yliopistosta valmistumatta poistuneiden että valmistuneiden maisterien sieluja sellaisen nivaskan, että sen kanssa kehtaisi mennä tulosneuvotteluun puolustamaan yliopiston saavutuksia. Saavutuksethan ovat ministerin silmissä aina määrällisiä: sieluja, ruplia, arsinoita, versokkia, puutia ja desjatiinoja. Ja sielujen pitää olla eläviä, ei kuolleita, sillä vain elävät tuottavat uutta lisäarvoa kansakunnan yhteisen kakun kuorrutukseksi.

Kirjoittaja kiittää Nikolai Vasiljevitš Gogolia, jonka laatukäsikirjaan tämä kolumni kaikessa olennaisessa tukeutuu.

Kolumnisti toimii koulutuspäällikkönä Aleksanteri- Instituutissa.