Onko perustutkimuksen ja soveltavan tutkimuksen raja tarpeen?

Suomen Akatemian juhlasalissa pohdittiin perustutkimuksen ja soveltavan tutkimuksen yhtäläisyyksiä, eroja ja vastakkainasettelua. Vaikka suomalaisella perustutkimuksella menee huonosti, se ei ole menettänyt arvoaan tieteentekijöiden puheissa. Talviseminaarissa vannottiin sivistyskulttuurin nimeen.

Suomen Akatemian sekä Suomen akateemisten tutkijoiden yhdistyksen SATY:n järjestämä, järjestyksessä jo yhdeksäs talviseminaari oli tällä kertaa saanut otsikon ”Perustutkimuksen ja soveltavan tutkimuksen rajanvetoja”. Tiistaina 2. maaliskuuta pidetyn tilaisuuden avasi Akatemian pääjohtaja Markku Mattila.

Mattila korosti puheenvuorossaan Akatemian ja tutkijoiden vuoropuhelun tärkeyttä. Koska akatemiatutkijat ovat uudistusten myötä nyt yliopistojen palkkalistoilla, yhteistyömuodot tulevat muuttumaan.

Akatemian viime vuoden puolella valmiiksi saama selvitys Suomen tieteen ja tutkimuksen tilasta ei kertonut hyvää.

- Tieteellisen tutkimuksen edellytykset yliopistoissamme eivät ole hyvässä kunnossa, Mattila kertoi. Ajankohta seminaarille on Mattilan mielestä varsin hyvä, sillä tulevan kevään ja kesän aikana tehdään valtion tulevaisuuskatsausta, johon sisältyvät myös suomalaisen tutkimuksen tulevaisuusnäkymät.

- Kentän äänen pitää kuulua linjauksiin asti, ja Akatemialla on rooli sen välittäjänä.

Yliopistoissa pitää olla perustutkimusreserviä

Seminaarin ensimmäisen alustuksen piti professori Kristian Donner Biotieteiden laitokselta. Hän muistutti usein esitetystä näkemyksestä, että kilpailukyvyn korostaminen tiedepolitiikassa olisi uhka vain humanistisille tieteille. Donner näkee asian toisin: kilpailukyvyn vaatiminen on uhka erityisesti luonnontieteelliselle tutkimukselle.

- Perustutkimusta kannattaa rahoittaa sekä rauhoittaa rahoittamalla, Donner sanoi. - Yliopistoiss- yy-pitää yllä eräänlaista perustutkimusreserviä, jolta ei vaadita tuloksia tai kilpailukykyä.

Donnerin mielestä kannattaa kysyä, onko meillä varaa olla ilman perustutkimusta. Hänen mielestään tiedeyhteisön tärkeimpiä tehtäviä ovat hyvien tutkijoiden tuottaminen sekä uusiutumiskyvyn ja älyllisen kulttuurin ylläpitäminen.

Donner haukkui nykyistä tiedekulttuuria, joka saa jatkotutkijat käsittämään tutkimuksen neljän vuoden sykleiksi. Syklin alussa kirjoitetaan tutkimussuunnitelma, joka sitten seuraavina vuosina toteutetaan.

- Tutkimusta tehdessä pitäisi lopussa löytää itsensä aivan muualta, jonne alun perin oli menossa, Donner tiivisti.

Kysyntälähtöisen tutkimuksen monipuolinen aineisto

Tutkimusprofessori Mika Pantzar kertoi omassa alustuksessaan tilaustyönä tehtävästä tutkimuksesta. Perustutkimuksen tai tilauksesta tehtävän tutkimuksen tavoitteet eivät hänen mielestään ole automaattisesti keskenään ristiriidassa. Yrityksen aloitteesta käynnistetty ”kysyntälähtöinen” tutkimus voi esimerkiksi aineistoltaan olla paljon monipuolisempaa kuin perinteinen tutkimus.

- Nordeasta tai Veikkaukselta saatava aineisto on hyvin erityyppistä mitä tutkija pystyisi ilman yrityksiä saamaan käsiinsä, Pantzar kertoi. Hän tekee paljon ajankäyttötutkimusta esimerkiksi siitä, mihin vuorokaudenaikaan ja minä viikonpäivinä eri maissa syödään, asioidaan nettipankissa tai pelataan rahapelejä netissä.

Mika Pantzar piti Kristian Donnerin tavoin tärkeänä sitä, että tutkija uskaltaa lähteä eri suuntaan kuin alun perin oli tarkoituksena. Vaikka Pantzarin tutkimus on tilaustyönä tehtyä, hänkin tulee harvoin vastanneeksi alkuperäisiin kysymyksiin.

- Esimerkiksi ”Miten ihmiset voisi opettaa tekniikan tavoille?” vaihtui tutkimuksen edetessä kysymykseen ”Miten tekniikka voidaan opettaa ihmisen tavoille?”, Pantzar kertoi ja myönsi hymyillen, että rahoittajat ovat toisinaan valittaneet tutkimusasetelman muuttumisesta.

Viittausindeksin kasvu pysähtyi vuonna 2000

Seminaarin ja Saty:n puheenjohtaja Jussi Vauhkonen avasi seminaariväen parissa keskustelua siitä, miksi perus- ja soveltavan tutkimuksen välille pitäisi vetää rajalinjaa.

Kristian Donner piti kategorisointia tärkeänä siksi, että sen avulla perustutkimukselle voidaan antaa rauha tuottavuudelta ja kilpailukyvyltä. Monet taas katsoivat, että erilaiset rajanvedot vain pakottavat tutkijoita ja tutkimusta tiettyihin muotteihin.

Suomen Akatemian arviointi- ja kehittämistoimen johtaja Paavo Löppönen pohti paneelikeskustelun pohjustukseksi, miksi tulevaisuuden Suomessa tarvittaisiin aiempaa enemmän perustutkimusta.

Hän esitteli yleisölle kuvaajan, joka oli herättänyt paljon keskustelua Akatemian hallituksessa. Noin vuonna 2000 suomalaisen tutkimuksen suhteellisen viittausindeksin kasvu pysähtyi. Sama ilmiö tapahtui Ruotsissa, mutta siellä taso oli jo valmiiksi paljon korkeammalla. Sen sijaan esimerkiksi Norjassa kasvu on jatkunut, vaikka maan tutkimusrahoitus on suhteessa pienempää kuin Suomella.

Löppönen kertoi, että Akatemian hallituksen mielestä on kysymys perustutkimuksen olosuhteista. Perustutkimuksen osuus suomalaisesta tutkimusrahoituksesta on hyvin vähäinen. Toisaalta kansainvälisissä tilastoissa Suomi käyttää tutkimusrahoituksestaan selvästi suuremman osan tohtorikoulutukseen kuin muut maat.

- Tässä ei sinänsä ole vikaa, mutta yliopistojen laatua tohtorien massatuotanto ei nosta, Löppönen sanoi. 6 Tarvitsemme kansallisen tiedestrategian, jossa pohdittaisiin keinoja nostaa perustutkimuksen laatua. Myös Akatemian pitää miettiä esimerkiksi nykyistä pitkäkestoisempia rahoitusmalleja.

Yleisö piti hämmentävänä sitä, ettei tällaista kansallista tiedestrategiaa vielä ole.

Pirstaleinen tiedekenttä

Paneelikeskusteluun osallistuivat Paavo Löppösen lisäksi Stina Immonen Teknillisestä korkeakoulusta, Otto Toivanen Helsingin yliopistosta ja Riikka Heikinheimo TEKES:sta. Vetäjänä toimi akatemiatutkija Martina Reuter. Osallistujat selittivät perustutkimuksen tilaa muun muassa yliopistojen huonolla perusrahoituksella, lisääntyneellä byrokratialla sekä yliopistouudistusten kierteellä.

Riikka Heikinheimo muistutti Suomen pirstaleisesta tiedemaailmasta: pienistä yliopistoista ja sektoritutkimuslaitoksista. Pienillä ryhmillä ja yksiköillä ei valitettavasti voi tuottaa kovin paljon.

Jussi Vauhkonen muistutti, että pienillä yksiköillä aikaa menee byrokratian pyörittämiseen suhteessa enemmän kuin isoilla. Vauhkonen ihmetteli käsitystä, jonka mukaan tuloksia saataisiin esiin kilpailulla – kilpailuhan käytännössä tarkoittaa päällekkäisyyttä, jota toisaalta pyritään aina karsimaan.

Otto Toivanen korosti, että suomalaiseksi yksiköksi suuri on kansainvälisellä areenalla hyvin pieni. Kansallista kilpailua taas ei synny, koska suurin kotimainen alan yksikkö on muihin verrattuna jättiläinen.

Seminaarin perusteella perustutkimus ja yleinen tieteellisen ajattelun kulttuuri ovat korkeassa arvossa suomalaisten tieteentekijöiden parissa.

Tiina Raevaara
FT, vapaa toimittaja