Kirja-arviot
Uusi yliopistolaki hyväksyttiin vasta vähän aikaa sitten, mutta jo nyt on ilmestynyt useampikin lakiin kriittisesti suhtautuva kirja, joista tuorein on Yhteinen yliopisto. Tämä herättää kysymyksiä, mistä laissa lopultakin on kysymys. Ainakaan se ei ole vain yksi laki muiden joukossa, vaan taustalla on laajempia yhteiskunnallisia, koulutuksellisia ja jopa maailmankatsomuksellisia ja eettisiä asioita. Yhteinen yliopisto koostuu yliopistoliikehdintään osallistuneiden opiskelijoiden kertomuksista, professorien ja muiden tutkijoiden kannanotoista sekä yliopiston ja tietokapitalismin välistä suhdetta punnitsevista teoreettisista kirjoituksista. Kirjassa kysytään, miksi yliopistoja muutetaan yritysten kaltaisiksi, kenen etuja uudistukset palvelevat, miten käy maksuttoman opetuksen ja paljon puhutun sivistyksen? Vanhoilliset ylioppilaskunnat seisoivat lain takana, mutta reippaat ja aktiiviset opiskelijat organisoivat yliopistolakia vastustavia liikkeitä eri puolilla maata. Kirjassa osallistujat esittelevät vuosina 2008— 2009 järjestettyjä mielenosoituksia ja tempauksia. Joensuussa yliopiston katolle pystytetyssä banderollissa luki ”Tietotehdas myytävänä” ja kokouksissa keskusteltiin pätkätoimeentulosta, lisääntyvästä kontrollista mutta suunniteltu lakko jäi toteuttamatta. Sitä vastoin sivistysyliopisto sai arvoisensa hautajaiset, kun mustiin suruvaatteisiin pukeutuneiden yliopistolaisten kulkue raahasi opinahjoaan ruumisarkussa läpi sateisen kaupungin. Tämä herätti myös muuten tempauksiin välinpitämättömästi suhtautuneen median mielenkiinnon, vaikka tapahtumaa kuvattiin menneen haikailemiseksi. Helsingissä taas uskottiin unelmiin, ja ”unelmien yliopiston” karnevaaleissa jokainen sai viikon ajan vapaasti toteuttaa itseään ja unelmiaan. Kirjassa todetaankin, että yliopisto on yhteisö, universitas. Mutta uuden lain myötä kaikenlainen kontrolli on vahvistumassa. Työtä ja työaikaa seurataan ja mitataan tarkasti ja kaikesta on laadittava yksityiskohtaisia raportteja, joita ulkopuoliset rahoittajat vaativat. Tutkijat haluaisivat toteuttaa luovuuttaan ja mielikuvitustaan ja palvella löydöillään ihmiskuntaa, mutta nyt heistä on tulossa henkisen liukuhihnatyön tekijöitä ja heidän työnsä on määrä hyödyttää ainoastaan elinkeinoelämää. Kirjassa todetaankin, että lain kritiikissä ei ole kysymys nostalgiasta ja uudistusten vastustamisesta. Vanha valtiota palveleva virastoyliopisto oli monessa suhteessa yhtä byrokraattinen ja laitosmainen kuin uusi yritysyliopisto. Esimerkiksi vain hallintoa palvellut sosiologia ei edistänyt ajattelun vapautta ja demokratiaa. Enemmän olisikin voinut kehitellä ajatusta, että yliopiston tärkeänä tehtävänä on tarjota vapaa ja avoin tila, jossa voi keskustella ja vaihtaa ajatuksia ja luoda niistä uusia laajempia synteesejä. Löytyväthän yliopiston juuret antiikin Kreikasta, jossa Platon, Aristoteles ja ennen kaikkea Sokrates viljelivät sivistystä ja etiikkaa keskustelemalla ihmisten kanssa ja auttamalla heitä kyseenalaistamaan selviöitä ja pohtimaan asioita itse ja omakohtaisesti. Pitemmällä tähtäimellä tällainen yliopisto hyödyttäisi niin kulttuuria kuin talouttakin Pekka Wahlstedt
Luulen, että laukaiseva tekijä tämän kirjan kirjoittamiseen oli uutinen, jonka mukaan työ tappaa vuosittain kaksi miljoonaa ihmistä, kasvatustieteen professori Juha T. Hakala kertoo. — Samoihin aikoihin sain kuulla, kuinka perin juurin masentuneita me suomalaiset alamme olla. Armaassa kotimaassamme on ¾ miljoonaa Kelakorvattujen mielialalääkkeiden popsijaa. Hakala ei voinut itsekään omassa työssään hyvin, kunnes ryhtyi muutoksiin. — Tiedän, ettei yliopistoa sovi moittia enempää kuin muitakaan työyhteisöjä tässä päällään seisovassa, hullusti jolkuttavassa, huohottavassa ajassa. Silti välillä on tuntunut, kuin juuri minun organisaationi olisi saanut kaikkein oudoimman herätyksen. — Kun ynnäilen työaikaani viimeisten vuosien ajalta, huomaan päivien, viikkojen ja kuukausien täyttyneen kokouksista, työryhmäpalavereista, visioiden visioinneista, kehittämisen kehittämisestä ja ennen muuta: laadun kehittämisestä sen kaikissa geenimanipuloiduissa muodoissaan. Juuri tällä hetkellä yliopiston toimintaa sullotaan ISO 9001- standardin vaatimaan asuun. Aivan. Standardia käytetään teollisuuden laadunvalvonnassa, mutta nyt sitä sovelletaan myös meille. Hakala rohkenee ”aatella ite”, kuten koomikko Jope Ruonansuu meitä usein kehottaa. Mutta jollei hulluutta kyseenalaisteta, hulluus jatkuu. — Meistä on tulossa marionetteja maailmanlaajuiseen nukketeatteriin. Kätemme, jalkamme ja tahtomme on sidottu. Talous vie meitä. Se vie meitä kuin laskiämpäriä, Hakala haastaa lukijaa löytämään oman ajattelunsa voimaa. Muutamia vuosia sitten Hakala ohjasi lahjakkaita graduopiskelijoita, joiden gradunteko oli keskeytynyt. Syynä olivat opiskelijoiden, kotiväen ja myös professorien odotukset täydellisestä gradusta. Hakala vapautti täydellisyydenkaipuiset opiskelijat pyytämällä heitä ensin kirjoittamaan huonoa tekstiä, mahdollisimman paljon. Kun opiskelijat rentoutuivat, lopputuloksena oli erinomaisia graduja. — Itseään piiskaavien, syvästi ahdistuneiden graduttomien ongelman äärellä aloin ensi kertaa vakavasti pohtia omaa suhdettani työhön, Hakala kertoo. — Työni yliopistolla oli vuosi vuodelta saanut yhä kaoottisempi piirteitä. Huomasin, että työstä oli hiljaa hivuttamalla tullut oman elämäni nurkanvaltaaja. Kiireestä oli tullut sen nöyrä käskyläinen. Hakala huomasi myös omassa työssään, että kaikki työt eivät vaadi sataprosenttista ja täydellistä panostusta. Myös riittävä laatu riittää monien töiden kohdalla, vaikka toiset vaativatkin enemmän. — Jos jatkuvasti pidätte yllä parasta mahdollista laatua, teidän käy huonosti. Uuvutte ennen lakisääteistä eläkeikäänne. Voi olla, että uuvutte hyvinkin pian, Hakala rohkaisee kollegoitaan. Kasvatustieteen professorin työnteon ja elämän ohjenuora on nyt hitaus. — Hidas elämä ei ole minulle aate tai oppisuunta. Se on yksinkertaisesti vain uusi asenne työhön. Se on mielen terapiaa, mutta sillä erolla, että olen näin toimiessani itse itseni terapeutti. Tuula-Maria Ahonen
Sosiaalisuus ei ole sama asia kuin sosiaaliset taidot, painottaa professori Liisa Keltikangas- Järvinen uusimmassa teoksessaan. Sosiaalisuus on luonteenpiirre, halua olla muiden kanssa. Itse asiassa se on samaa kuin seurallisuus. Sosiaaliset taidot sen sijaan tarkoittavat ihmisen kykyä olla muiden kanssa. Monesti nämä kaksi asiaa kuitenkin sotketaan, huomauttaa professori: puhutaan sosiaalisuudesta, vaikka tarkoitetaan sosiaalisia taitoja. Keltikangas-Järvinen tarkastelee aihettaan sekä lapsen kehityksessä että aikuisen työelämässä. Keskityn tässä jälkimmäiseen, sillä kirjoittajakin huomauttaa, että aikuisten sosiaalisia taitoja on tutkittu vähän. Siksi niistä on monilla mitä kummallisimpia ennakkokäsityksiä. Kaiken lisäksi niin sosiaalisuus kuin sosiaaliset taidotkin määritellään eri aikoina ja eri kulttuureissa eri tavoin. Käsillä olevassa teoksessa sosiaaliset taidot tulee esitellyksi paljolti vastakohtiensa kautta. Hyvin sosiaalinen ihminen ei sovellu johtajaksi, arvelee Keltikangas-Järvinen. Sosiaalinen henkilö ei kykene tekemään ratkaisuja, joiden jälkeen kaikki eivät enää pidäkään hänestä. Hän delegoi ikävät ratkaisut muille ja vetäytyy vastuusta työryhmien ja komiteoiden taa. Kovin sosiaalinen henkilö ei ole välttämättä myöskään uudistaja. Narsismin tarkastelu saa teoksessa runsaasti tilaa. Narsismi ilmenee sosiaalisena taitamattomuutena. Moni on saattanut kohdata työpaikassaan narsistisen johtajan. Yksi tunnusmerkki on, että eri alaiset saavat häneltä eri edut ja eri kohtelun. Tuntuuko tutulta? Kirjasta voi peilata myös, onko itse onnistunut käyttäytymään narsistisesti, vaikkei johtoportaaseen asti olisi yltänytkään. Narsistisen luonnehäiriön tunnusmerkkejä ovat heikko itsetunto ja itsekeskeisyys, kyvyttömyys kestää arvostelua, kyvyttömyys arvostaa muita, ihailun ja huomionherättämisen tarve, pätemisen tarve, tarve käyttää hyväksi muita, kyvyttömyys tunnepitoisiin ihmissuhteisiin, kypsymätön tunne-elämä, kateus, sisäinen tyhjyys. Tästä huolimatta narsistilla saattaa olla hurmaava olemus. Näin tarjoutuu myös oiva tilaisuus kritisoida nykykulttuuria, jossa pohjaton itsensä kehuminen varsinkin työpaikkahakemuksissa on korotettu suurimmaksi arvoksi itsekirjoitettujen portfolioiden ja tulevaisuudenvisioiden maalailujen muodossa. Se on kuin tehty narsistille, paukauttaa professori. Jo lasta aletaan nykyään kasvattaa selviytyjäksi. Nykyaika ei erota enää aggressiivisuutta itsetunnosta. Nykykasvattajia huolettaa toiselle tilaa antava lapsi, joka — niin kuin samanlainen aikuinenkin — oli vielä muutama vuosikymmen sitten ihanne. ”Liian empaattisilla lapsilla tulee olemaan aikuisena vaikeuksia”, arveli muuan opettajakokelas eräässä kyselytutkimuksessa. Ironisesti kirjoittaja huomauttaa, kuinka työpaikoilla on yhä ihmissuhdeongelmia, kun kaikki vakuuttavat kilvan olevansa sosiaalisia ja tulevansa kaikkien kanssa toimeen. Moraalille sen sijaan olisi tilaa nykytyöpaikoilla, päättelee Keltikangas-Järvinen. Mutta — hän kysyy retorisesti — millaisen vastaanoton saisikaan se konsulttitoimisto, joka ohjeistaisi jonkun työpaikan ilmapiirin parantamisessa anteeksipyyntöön ja anteeksiantoon. Esko Karppanen
|
