Ammatit ja asiakkaat

Uuden varhaiskasvatuslain valmistelua koskeva julkinen keskustelu sai minut pohtimaan tieteen roolia ja arvovaltaa ammattikäytäntöjen muovaamisessa. Käydyssä keskustelussa kasvatustieteen dosentti Marjatta Kalliala Helsingin yliopistosta esitti mallia, jonka mukaan leikki-ikäiset osallistuisivat aamupäivisin neljä tuntia maksuttomaan varhaiskasvatukseen. Sen rinnalle perheet voisivat maksua vastaan saada täydentävää päivähoitoa tarpeidensa mukaan. Ehdotus vaikuttaa oivalliselta, ja sitä perustellaan tutkimustiedolla, lapsen parhaalla sekä kyseisestä mallista saaduilla hyvillä kokemuksilla Ruotsista.

Tarkempi paneutuminen ehdotukseen kuitenkin osoittaa, että taustalla on myös muita tekijöitä. Lastentarhanopettajina toimii sekä yliopistoissa että ammattikorkeakouluissa koulutuksen saaneita. Kyseisessä ehdotuksessa aamupäivän varhaiskasvatuksen tuokion saisivat antaa vain yliopistossa kandidaatin tutkinnon suorittaneet. Loppupäivän hoivaan voisivat osallistua myös muut ammattiryhmät, kuten sosionomit ja lastenhoitajat. Malli pyrkii siis myös ratkomaan kamppailua eri ammattiryhmien välillä. Viittauksessa Ruotsissa mallista saatuihin hyviin kokemuksiin unohdetaan sanoa, että se koskee vain 15 tunnin maksutonta osuutta viikossa, ei sitä että lasten päivät jaettaisiin kahteen osaan ammattiryhmien kesken.

Käy lain uudistamisessa miten tahansa, päiväkotiin tulevat lapset astuvat siis asiakkaiksi järjestelmään, joka on saanut muotonsa siitä, miten yksi tai useampi ammattiryhmä on pyrkinyt kehittämään omaa työtään ja osaamistaan sekä puolustamaan omaa etuaan ja arvovaltaansa. Siinä ei ole mitään poikkeuksellista, vaan sama pätee kaikkiin vakiintuneisiin instituutioihin ja niiden ammattiryhmiin. Ammattilaisten näkökulma asiakkaisiinsa poikkeaa toisinaan huomattavasti maallikon käsityksistä.

Otetaan esimerkiksi sosiologikollegani Anssi Peräkylän mainio tutkielma vanginvartijoista. Siinä missä maallikot ehkä luokittelisivat vankeja sen mukaan, miten vaarallisilta he vaikuttavat tekemiensä rikosten vaarallisuuden perusteella, vartijoiden näkökulmasta oleellista on, miten helppoja tai hankalia he ovat asiakkaina. Heidän kokemuksensa mukaan helpoimpia ovat murhasta tuomitut. He ovat yleensä vakaita miehiä, joiden sanaan voi luottaa. Hankalimpia taas ovat pikkuvarkaat, jotka ovat aina valittamassa kaikesta.

Kun johonkin ammattiin pääsy edellyttää yliopistossa siihen saatua koulutusta, ihanteena on että myös ammattikäytännöt perustuvat tieteelliseen tutkimukseen siitä, mikä toimii ja mikä vastaa asiakkaiden omia tarpeita. Esimerkiksi lääketieteen tarkoituksena on kehittää tieteellisin kokein toimiviksi osoitettuja hoitomuotoja. Se ei ole kuitenkaan helppoa.

On arvioitu, että vain noin 10—35 prosenttia lääketieteellisistä hoitokäytännöistä on todettu kontrolloitujen kokeiden avulla enemmän hyötyä kuin haittaa aiheuttaviksi, muu perustuu terveeseen järkeen ja sukupolvien mittaan kertyneeseen ammattikokemukseen. Valtaosassa asiakastyön ammateissa ei päästä koskaan kiistattomaan näyttöön ammattikäytäntöjen tieteellisyydestä, koska sosiaalis-psyykkiset ilmiöt ovat niin mutkikkaita, ettei työkäytäntöjen vaikutuksia voi alistaa testattavaksi luonnontieteellisellä kokeella.

Vaikka näyttö ammattikäytäntöjen tieteellisyydestä on aina kiistanalaista, akateemisten ammattikuntien arvostus nojaa tieteelliseen asiantuntemukseen ja siihen perustuviin väitteisiin asiakkaan ja koko yhteiskunnan parhaasta. Varsinkin ammattiin kouluttavia oppiaineita edustaville tutkijoille tämä asettaa haasteen siitä, miten sidoksissa tai riippumattomia he tutkimuksissaan ovat sen ammattiryhmän eduista ja identiteetistä, johon he kouluttavat uusia osaajia.

Pertti Alasuutari
vuoden professori 2014,
sosiologian professori, Tampereen yliopisto

• Painetussa lehdessä sivu 20