Kirja-arviot
Museovirasto aloitti ruotsinkielisen julkaisusarjansa komeasti. Professori Torsten Edgrenin kattava ja monipuolinen elämäkerta Helsingin yliopiston arkeologian professorista Carl Fredrik Meinanderista (1916—2004) saa kunnian olla sarjan numero 1. Se esittelee kohdettaan kiintoisasti myös lukuisin valokuvin ja piirroksin. Julkaisu kuvaa nuoren tutkijanalun varhaisia kenttätöitä 1930-luvulta muun muassa Satakunnan Ulvilassa sekä Varsinais- Suomen Mynämäellä ja Laitilassa. Sota-aikaa edeltävä toiminta suojeluskunnassakin tulee kerrotuksi. Meinander oli ahkera kirjeenkirjoittaja. Lähettäessään rahaa kenttätyössä olleelle pojalleen Martha-äiti muistutti, että jos summasta jää yli, opiskelija säästäisi sen ’tohtorinhattua’ varten. Se tulisi vaatimaan paljon, ennen kuin olisi valmis. Kirjeenvaihto jatkui seuraavalla vuosikymmenellä Carl Fredrikin ollessa rintamalla. Sodassa Meinander osallistui ilmoituksensa mukaan muun muassa Syvärin kaupungin valtaukseen sekä Ristisalmen ja Suojärven taisteluihin. Kotona evakuoitiin kirjastoa ja arvoesineitä Helsingin pommituksissa. Pelkästään jatkosodan ajalta tulevan professorin kirjeitä on peräti 120. Edgrenin elämänkertatutkimusta elävöittävät sivunpituiset kirjesitaatit. Kiinnostus kirjalliseen ja suulliseenkin esitykseen ilmeni Meinanderissa viimeistään opiskeluaikana. Artikkeleissaan ja puheissaan hän käsitteli niin osakuntien kotiseututoimintaa, Suomen esihistoriallista esinekulttuuria kuin Suomen muinaismuistolainsäädäntöä. Suomen pronssikautta käsittelevä väitöstutkimus Die Bronzezeit in Finnland (1954) käsitteli arkeologisia löytöjä Ahvenanmaalla, Varsinais-Suomessa, Satakunnassa ja Uudellamaalla. Vastaväittäjänä toimineen professori Ella Kivikosken puoltava lausunto käsittää kolme tiheään präntättyä sivua, ja siteerataan ruotsinnettuna Edgrenin teoksessa kokonaisuudessaan. — Meinander tutki myös kivi- ja rautakautta. Elämäkerturi esittelee seikkaperäisesti tutkimuksia Ahvenanmaan kuoppakeraamisesta ja Saimaan alueen kampakeraamisesta kulttuurista. Arkeologimme pyrkimyksenä oli monitieteellisyys, jossa ei keskityttäisi vain hautalöytöihin vaan laajennettaisiin näkökulmaa muinaisiin asuinpaikkoihin. Muinaistieteellisessä toimikunnassa työskennellyt Carl Fredrik Meinander nimitettiin vuonna 1970 Helsingin yliopiston Historiallis- kielitieteelliseen osastoon Suomen ja Skandinavian arkeologian professoriksi. Virkaansa hän astui seuraavan vuoden helmikuussa; virkaanastujaisesitelmä Arkeologian tiet julkaistiin Kotiseutu- lehdessä (4/1971). Silloin se ei ollut vielä fuusioitunut toisten lehtien kanssa, puhumattakaan että fuusioitunutkin muoto olisi lakkautettu, niin kuin vastikään tehtiin. Suomalaisten alkuperä kiinnosti Meinanderia monissa kirjoituksissa jo 50-luvun alusta asti. Viime aikojen kiperiin keskusteluihin hän ei kuitenkaan enää osallistunut. Muutama epätarkkuus hienossa elämäkerrassa pistää silmään: Pihtipudas ei sijaitse Pohjois-Hämeessä vaan Keski-Suomen maakunnan pohjoisosassa. En oikein ymmärrä 40-luvun alun aikakontekstissakaan — paitsi sitaateissa — Petrozavodskin suomennosta Äänislinnaksi. Sillä nimellähän Petroskoi tunnettiin ainoastaan jatkosodan ja Itä-Karjalan valloituksen aikana. Esko Karppanen
Harva laki on synnyttänyt niin paljon niin kiihkeää keskustelua kuin uusi yliopistolaki. Kirjojakin on lain vastustajien taholta ilmestynyt useampikin. Lain voimaantulo symbolisoi monille sitä, että yliopistotkin on onnistuttu valjastamaan taloudellisten intressien palvelijoiksi, vaikka yliopistojen tulisi edistää puolueetonta ja objektiivista totuuden tavoittelua. Laatu, laatu, laatu on monipuolinen ja avartava kokoelma lain puolustajien kannanottoja ja vastauksia lain kriitikoille. Monet niistä osuvat oikeaan. Esimerkiksi lain vastustajat ovat verranneet yliopistojen fuusioita yritysten fuusioihin ja esittäneet, että näin yliopistoista tehdään tehokkaita mutta kasvottomia tuotantolaitoksia. Mutta yliopistojen yhdistämisen voi nähdä niinkin, että suuressa yliopistossa erilaiset ihmiset ja tutkijat kohtaavat ja luovat yhteentörmäykset synnyttävät uusia laadukkaampia ideoita ja teorioita. Muista yliopistoista eristäytynyt yliopisto, jossa kaikki tuntevat toisensa, juuttuu paikalleen — ja pahimmassa tapauksessa tutkijat siteeraavat kuin yhteisestä sopimuksesta toisiaan saadakseen laatupisteitä. Myös maksujen periminen niiltä opiskelijoilta, jotka myöhemmin menestyvät urallaan, olisi oikeudenmukaista, koska he ovat luoneet perustan menestykselleen veronmaksajien varoilla. Tässä taloudellisuus ei syö vaan luo pohjaa koulutukselliselle tasa-arvolle. Kuitenkin kirja kokonaisuutena ajaa pääasiassa talouden asiaa. Kirjoittajat ovatkin pääosin luonnontieteilijöitä ja mukana on myös kokoomuslainen toimittaja ja poliitikko. Kirjoittajia ovat esimerkiksi Heikki Räsänen, Kalervo Väänänen, Kirsi Pietiläinen, Eero Kasanen, Raija Vahasalo ja Kari Raivio. Talouden yliarvostus ilmenee esimerkiksi yhden kirjoittajan toteamuksessa, että vaikka monipuolinen yliopistokoulutus on hyväksi, niin Suomessa lukio hoitaa yleissivistävän tehtävänsä varsin mallikkaasti. Toinen kirjoittaja toteaa, että ns. sivistysyliopistolle ei olisi erityistä tarvetta. Yleissivistyksen kukin hankkikoon vapaa-aikanaan. Laatu, laatu, laatu -kirjan ongelma onkin, että se ei määrittele, mitä laatu on ja mitkä ovat laadun kriteerit, vaan ottaa laadun annettuna selviönä. Rivien välistä lukijalle käy kuitenkin selväksi, että laatu painottuu luonnontieteellisiin teorioihin ja niiden sovelluksiin ja uusiin innovaatioihin — laadukasta on tiede, joka pitää taloudellisen kasvun pyörät liikkeessä. Seuraavaan aihetta käsittelevään kirjaan voisi kutsua sekä lain puolustajia että vastustajia, sekä luonnontieteilijöitä että humanisteja — kohtaamisen kitkassa molempien huonot ajatukset karsiutuisivat pois ja hyvistä rakentuisi entistä laadukkaampi synteesi. Pekka Wahlstedt
”Länsimaisessa sivistyksessä innostumisen tärkeyttä ei ole tuotu kovin painokkaasti esille”, toteavat Pauli Aalto-Setälä ja Mikael Saarinen. Toisaalta he siteeraavat Albert Einsteinia: "Minulla ei ole erityisiä lahjoja, mutta olen intohimoisen utelias". ”Tämän kirjan perusajatus on, että meillä jokaisella on vielä aikuisenakin geneettisesti ohjelmoitu ominaisuus: kyky innostua”, Aalto-Setälä ja Saarinen toteavat. Innostuneet ihmiset ja organisaatiot menestyvät. Suomalainen kasvatuskulttuuri valitettavasti on kasvattanut suorastaan häpeilemään ja tukahduttamaan innostusta, olemaan hillityn kontrolloitu. Kirjoittajat ottavat esille opittuja taipumuksia innostumisen esteinä. Näitä ovat mm. auktoriteetti-, kontrolli- ja turvallisuushakuisuus. Esteitä voidaan voittaa vapauttavilla ajatuksilla. Esimerkiksi: "Yritän luottaa siihen, että innostuminen ja uusiin asioihin hyppääminen eivät ole uhka minulle tai ympäristölleni. Voin säädellä omaa ahdistuneisuuttani ja hermostuneisuuttani ja niiden alla olevaa sisäistä turvattomuuttani "Turvallisen ja innostavan hahmon luominen itselle"- harjoituksen avulla. Kirjassa on lukuisia harjoituksia, joiden avulla lukija voi kasvattaa ja vahvistaa innostumisen kykyään. Heti alussa he ottavat esille myös innostumisen "vaaran", tai haasteen. ”Mikään innostus ei johda joka kerta onnistumiseen tai hyötyyn. Huippuinnovaatiot vaativat vuosien yrittämistä ja vastoinkäymisten kestämistä. Tässä tarvitaan innostumisen keskeistä osatekijää, resilienssiä. Tämä tarkoittaa kykyä kestää vastoinkäymisiä ja löytää uusi reitti vanhan peittyessä.” Monet tieteen suurmiehethän näyttävät hyvää esimerkkiä vastoinkäymisten kestämisessä ja uusien reittien löytämisessä. ”Innostava kulttuuri rakentuu yksinkertaisista eväistä: yhteisössä on lupa olla oma itsensä, vastuun lisäksi myös valtaa on delegoitu ja yhteisöllä on aidosti jäsenten toimintaa ohjaavat arvot mahtipontisten julistusten sijaan”, Aalto-Setälä ja Saarinen kirjoittavat. ”Innostavan kulttuurin pohjana ovat paitsi yhteiset arvot myös sen päälle rakennetut oikeudenmukaiset käytännöt.” Kirjoittajat ovat tutkineet menestyviä yrityksiä, miten niissä vaalitaan innostuksen henkeä. ”Moni luova organisaatio maksimoi kontrollin – me teemme päinvastoin”, sanoo Supercellin toimitusjohtaja Ilkka Paananen. ”Virheiden tekeminen on ok, kunhan ne huomataan ja korjataan. Supercellillä pyritään maksimoimaan se ’että ihmisillä on mukavaa töissä’. ” Moni varmaan paheksuu tällaista "paapomista", perinteisen käsityksenhän mukaan työhön kuuluu askeettisuus ja raskaus. Toisaalta mukavuudesta huolehtiminen kertoo huolenpidosta ja välittämisestä, mikä tuottaa energiaa. ”Innostavassa kulttuurissa ajattelemme tietoisesti päinvastoin kuin kulttuuriperimämme houkuttaisi”, Aalto-Setälä ja Saarinen antavat lukijalle luovan ja inspiroivan haasteen. Tuula-Maria Ahonen
|
