”Muidenkin kuin samanmielisten kanssa pitää pystyä keskustelemaan. Maailmaan mahtuu myös toisenlaisia näkökulmia kuin omassa somekuplassa tykätyt.”

Näkyvä mutta näkymätön

Onko yhteiskunnallisesti vaikuttava ja näkyvä tutkija näkymätön yliopistouralla? Onko 40-vuotias ”ylikypsä” tutkija?

Näitä on joutunut pohtimaan politiikan tutkija, yliopistonlehtori Emilia Palonen. Kokemustensa myötä hän haluaa kyseenalaistaa yliopistojen ja tieteen roolia.

Haluan muuttaa tieteentekemisen kenttää ja toimintatapoja. Paine tulee nyt liikaa ylhäältä alas, kun sen pitäisi olla enemmän alhaalta ylös.

— Lisäksi apinoimme liikaa ”hienoja” ulkomaisia malleja, kun voisimme kehittää omia tapoja.

Palonen opiskeli Englannissa vuodet 1997-2004. Hän väitteli vuonna 2006 Unkarin politiikan kahtiajaosta Essexin yliopistossa jälkistrukturalistisessa ideologia- ja diskurssianalyysin ohjelmassa. Väitöskirjantekijänä hän oli valtio-opin laitosneuvostossa ja tutustui paikalliseen Jufoon eli RAE-järjestelmään (Research Assesment Exercise).

— Silloin sanottiin, ettei saa julkaista muualla kuin oman alan tieteellisissä lehdissä ja vain englannin kielellä. Olin monitieteinen suomalainen Unkaritutkija. Olin menossa vierailevaksi tutkijaksi Itävaltaan. Töitäni pian käännettiin unkariksi ja saksaksi.

— Koin ja näin sen, että tiede on transnationaalia, monikielistä. Vain englanniksi julkaiseminen tuntui väärältä.

Kun Palonen palasi Suomeen vuonna 2007, hän järkytyksekseen huomasi, että sama meininki oli pesiytynyt tännekin. Vain englanninkielistä julkaisemista arvostetaan, eikä tieteelliseen julkaisemiseen kannusteta muualla kuin oman alan ”kovissa” lehdissä.

”Ei kannata väitellä liian aikaisin”

Englannissa väitelleessään Emilia Palonen oli 28-vuotias. Hän on kaikkien kansainvälisyysstrategioiden suositusten mukainen malliesimerkki tutkijasta, joka väitteli nuorena ja teki post doc -vaiheessa tutkimusta monissa Euroopan maissa. Suomeen palatessaan vuonna 2007 hän kuvitteli, että akateeminen ura urkenee. Todellisuus oli kuitenkin toinen.

Onko tutkija ylikypsä 40-vuotiaana? Juuri tasavuosia viettänyt Emilia Palonen on miettinyt tätä tosissaan.

— Ei selvästikään kannata väitellä liian aikaisin, vaikka siihen patistetaan. Kun hain postdocia pari vuotta väitöksen jälkeen, lausunnon mukaan olin liian nuori.

Nyt 40-vuotiaana Palonen on joutunut huomaamaan, että häntä ei ole varaa palkata Suomen Akatemian hankkeisiin, koska hän veisi niin ison osan hankkeen budjetista.

— Olen liian kallis, ilmeisesti ylikypsä tutkija.

Palonen hoitaa nyt yliopistonlehtorin tehtävää Helsingin yliopiston valtio-opin laitoksella. Keväällä hän on tuskaillut uuden työsuunnitelman kanssa: työajasta menee puolet opetukseen, 10 prosenttia hallintoon, viisi prosenttia yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja loput 35 jää tutkimukseen.

— Tällaisella työnkuvalla minulla ei ole mahdollisuutta saada toistaiseksi nimitystä tehtävään, jota nyt hoidan. Tehtävien täytössä tuijotetaan vain tuota 35 prosenttia.

— Arviointi kohdistuu niihin tehtäviin, joista yliopistolle tulee rahaa. Rekrytoinnit eivät kohdistu henkilöön, jolla on kaltaiseni työnkuva. Näin muututaan ilmeisesti näkymättömäksi.

Yliopistouralla eneneminen onnistuu julkaisujen kautta eikä niitä ole mahdollisuutta tehdä, jos aikaa tutkimukseen ei löydy. Tai voihan sitä tietysti tutkia ja kirjoittaa normaalin työpäivän jälkeen, viikonloppuisin ja kesäisin. Mutta kun 40-vuotiaalla ihmisellä on perhe ja muutakin elämää. Ja olisihan se kohtuullista, jos yliopiston tutkijaopettajallakin työ pysyisi jonkinlaisissa normaaleissa työajan raameissa.

Yhteiskunnallista vaikuttavuutta selkokielisesti

Helsingin yliopistossa hallinto on syönyt viime aikoina opetus- ja tutkimushenkilöstön ajasta enemmän kuin työsuunnitelmaan mahdutetun 10 prosenttia. Isoksi pyöräksi kutsuttu koulutusuudistus sekä organisaatiomuutokset ovat pitäneet kiireisenä.

Myös se, että työsuunnitelmassa jää viisi prosenttia yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, on Palosen mielestä aivan liian vähän — se ei kannusta yvv-tehtävän hoitamiseen. Todella hölmöä on se, että yhteiskuntatieteilijällä, jonka tutkimusala on erityisen pinnalla, yvv-osuus on sama kuin jonkin muun, ei niin populäärin, alan tutkijalla.

Päättäjät haluaisivat lisätä yliopistojen yhteiskunnallista vaikuttavuutta ja syyttävät tutkijoita siitä, että nämä lymyilevät kammioissaan eivätkä riittävästi yleistajuista tutkimustuloksia. Mutta millä ajalla tämä tehdään?

— Sen sijaan, että panostetaan erityisisiin yvvkoordinaattoreihin tai osastoihin, kannattaisi palkata enemmän meitä tutkija-opettajia. Yhteiskunnallisuudessa vaikuttavuudessa sisällön ja usein muodonkin pitää tulla sisällön tuottajilta. Sitä tehtävää soisi arvostettavan nykyistä enemmän.

Kaiken huolimatta Emilia Palonen haluaa olla näkyvä: hän osallistuu mielellään yhteiskunnalliseen keskusteluun, koska kokee sen velvollisuudekseen.

Tästä syystä Palonen haastaa ajattelua ja tieteestä kirjoittamista.

— Olisi hyvä, että osa ajattelusta tapahtuisi omalla kielellä, ei tieteen kielellä. Kymmenen vuoden ajan olen tietoisesti opetellut puhumaan alastani selkokielisesti.

— Urakehityksen kannalta voi olla väärä valinta, mutta mieluummin olen priorisoinut näin kuin kirjoitan vaikeasti vain oman alani journaaleihin, joita lukevat vain muut politiikan tutkijat.

Palonen oli priimus moottorina perustamassa Valtiotieteelliselle yhdistykselle Politiikasta-verkkolehteä. Se nostaa ansiokkaasti esille tuoreita näkökulmia ja uusia tutkijoita. Kirjoituksissa tartutaan päivänpolttaviin aiheisiin, minuutin videoissa avataan käsitteitä ja kommentoidaan vaikkapa tuoreita vaalituloksia. Politiikasta.fi on aktiivinen myös sosiaalisessa mediassa.

Miksi yliopisto ja populismi sopivat huonosti yhteen?

Selkeästi argumentoivalla tutkijalla on kysyntää asiantuntijana julkisuudessa — varsinkin kun tutkimuskohteena on sellainen ala kuin populismi.

”Populismi kuuluu demokratiaan, mutta liika populismi on pahasta”, Emilia Palonen sanoo Politiikasta.fi-sivuston Yksi tutkija, yksi minuutti -videolla.

Miksi yliopistolaisen kannattaa olla huolissaan populismin noususta?

— Oikeistopopulismiin kietoutuu anti-intellektualismi, antielitismi. Siihen kuuluu, että yliopistot nähdään norsunluutorneina, joissa eliitti puhuu keskenään kryptistä kieltä.

Mutta tutkijoiden ja yliopistolaisten on syytä keskustella populistien kanssa. Senkin takia on tärkeää osata puhua ei-kryptisesti.

— Muidenkin kuin samanmielisten kanssa pitää pystyä keskustelemaan. Maailmaan mahtuu myös toisenlaisia näkökulmia kuin omassa somekuplassa tykätyt.

— Toisten lyttääminen ei auta asiaa. On hyvä nähdä vastakkainasettelun taakse. Ja tunnistaa missä populistit ovat tehneet mielekästä työtä.

Palosen mielestä Suomen nykyhallituksen tekemät koulutus- ja tutkimusrahoituksen leikkaukset ovat osa laajempaa oikeistopopulistista trendiä. Heitot ”kaiken maailman dosenteista” sekä professoreiden kesälomista ovat tästä harmillisia ilmentymiä.

Monissa maissa ollaan vielä pitemmällä. Palonen on tutkinut Unkaria, jossa nykyhallitus on vienyt rahat tieteellisiltä lehdiltä ja perustanut tilalle omia ”tutkimusinstituutteja”. Nyt alueen merkittävimmän yliopiston CEU:n toiminta on vaakalaudalla parlamentin lainsäädännön vuoksi. Unkari ei ole ainoa. Itä-Ukrainassa yliopisto-opettajille on sanottu: ”joko olette samaa mieltä tai lähdette”. Turkin tilanne on ääriesimerkki yliopistoväen suoranaisesta sorrosta. Trump on aloittanut tutkimusrahoituksen leikkaukset.

Vaihtoehtoiset totuudet valtaavat alaa – suuressa maailmassa vielä enemmän, mutta meilläkin on saatu ihmetellä räjähteleviä lepakoita sekä ministeriaitiosta ladeltuja omin päin keksittyjä prosenttilukuja.

Näistä syistä Palonen toimii avoimemman tiedejulkaisemisen puolesta. Yhteisöllisen kirjoitusalustan Politiikasta-verkkolehden perustaminen on tästä yksi osoitus. Tiedekustantajien liitossa hän edistää sitä, että menneiden vuosikymmenten tiede saadaan talteen.

— Informaation muodot ovat muuttuneet aikojen saatossa. Suomi100-haasteena voisi heittää tiedejulkaisemisen tekijänoikeuksien yhteisen selvittämisen: miten voisimme kunnioittaa tiedejulkaisemista ja saada pienkustantajien aiemman tuotannon helposti verkkoon kaikkien saataville?

”Yhteiskuntatieteilijä on naapurustonsa voimavara”

Mediaesiintymisten, tieteellisissä seuroissa toimimisten, seminaariesitysten, lausuntojen, kirjoitusten ja yleisötilaisuuksien sekä lukioyhteistyötä tekevän hankkeen lisäksi Emilia Palosen laajaan yvv-tehtävään kuuluu konkreettinen yhteistyö Helsingin kaupungin kanssa lähidemokratian kehittämiseksi.

— Kuntavaaleissa valituilla valtuustoilla on vastuu lähidemokratian ja osallisuuden mallien tulevaisuudesta. Tämä on tärkeää myös sen kannalta, että tuleva maakuntauudistus etäännyttää päätöksentekoa kuntatasolta.

Kunnissa asukkaiden osallisuus on Palosen mielestä usein liian virkamiesvetoista: tehdään kyselyitä, joissa selvitetään kuntalaisten mielipiteitä. Niissä eivät ihmiset kohtaa aidosti.

— Demokratiaan sisältyy aina kohtaaminen. Asukaslähtöisiä prosesseja pitäisi vahvistaa.

Aluelautakunnat, kaupunginosavaltuustot ja yhteishallinto ovat esimerkkejä foorumeista, joissa voitaisiin keskustella ja vaikka äänestää palvelujen kehittämisestä asukkaiden haluamaan suuntaan. Tämä on demokraattisempaa kuin virkamiesten toimeenpanevat kyselyt.

Emilia Palonen on itse asukasaktiivi. Hän muutti vuonna 2013 Helsingin Maunulaan siksi, että siellä oli aktiivista asukastoimintaa. Lähidemokratia kiinnosti myös tieteellisesti.

Palonen kuului Maunulan demokratiahankkeen aktiiveihin ja on ollut kehittämässä asukaslähtöistä suunnitteluprosessia vuodesta 2013. Sen konkreettinen ilmentymä on Maunula-talo, joka valmistui vuoden vaihteessa. Talossa toimii kirjasto, nuorisotalo ja työväenopisto. Asukkaat ovat olleet alusta lähtien suunnittelemassa taloa ja sen toimintaa.

— Kuulun edelleen talon strategiaryhmään. Katson, että tämä sparraaminen on myös yvv-tehtävää. Jokainen yhteiskuntatieteilijä on naapurustossaan voimavara, Palonen naurahtaa.

Emilia Palonen oli huhtikuun alussa ennen kuntavaaleja esillä Tieteentekijöiden liiton 50-vuotisjuhlasarjassa: www.50tieteentekijaa.fi.

---