Suomen kirjallisuuden yliopistonlehtori Juha Raipola ja yleisen kirjallisuustieteen kollega, projektinjohtaja Maria Mäkelä arvioivat, että narratologia on hyvä työväline yhteiskunnan ymmärtämiseksi.

Tarina on aina valikointia

Kertomuksen vaarat -projekti pistää lukijat kysymään, miksi tarina on kirjoitettu. Kertomusmuoto sisältää aina eettisen asemoinnin.

Kertomuksen vaarat -projekti (2017–2020) joukkoistaa somekäyttäjiä tekemään ilmiantoja koskettavista tarinoista, joihin tuntuu kätkeytyvän kyseenalainen opetus tai suostuttelu. Havaintoja on kertynyt satoja.

Yliopistonlehtorit, kirjallisuudentutkijat Maria Mäkelä ja Juha Raipola Tampereen yliopistosta luonnehtivat Koneen säätiön rahoittamaa projektia sikäli harvinaiseksi, että tutkijat tekevät paljon yhdessä. Yhteistä aineistoa ja yhteisiä ongelmia pohtivaan yhteisöön kuuluvat myös väitöskirjatutkijat.

Mäkelä huomauttaa, että kertomuksen tutkimus on uinut sisään kaikkiin ihmistieteisiin. Niinpä Mäkelän johtama Narrare-keskus kokoaa kirjallisuudentutkijoiden lisäksi pelitutkijoita, terveystieteilijöitä, sosiologeja, historioitsijoita ja filosofeja.

Ei isoa tiedetarinaa

Kaksikko tietää, että tieteestä ei voi kertoa suurta tarinaa. Mäkelä sanoo jo postmodernistisen kritiikin esittäneen, että suuri valistuskertomus – ihminen edistyy alati tieteen ja rationaalisen ajattelun myötä – on menetetty.

Raipola täsmentää, että silti suurena kertomuksena elää vaikkapa visio siitä, miten tietotekniikka vie ihmistä kohti utooppista tulevaisuutta.

Mäkelä kommentoi, kuinka tämä vallitseva kertomus on kytköksissä vallitsevaan kapitalistiseen kasvun kertomukseen. Esitystapojen analyytikko näkee tämän kytköksen aktivoituvan pienillä eleillä, jotka tulevat näkyviksi, kun niille esitetään vastakertomuksia.

— Tämä rinnastuu siihen, että saamme esimerkiksi käräytyksiä opetusministeriön suuresta kertomuksesta. Siitä käräyttäjät puhuvat narratiivina. Sitä termiä käytetään, kun vastapuoli mielletään ideologisesti höyrähtäneeksi.

Mäkelä johtaa Kertomuksen vaarat -projektin lisäksi Suomen Akatemian Välineelliset kertomukset -konsortiota (2018—2022) ja Emil Aaltosen säätiön rahoittamaa Apotti-järjestelmän tutkimushanketta (2019—2021). Lisäksi Mäkelä toimii Koneen säätiön rahoittamassa Tampere3-fuusiotutkimuksessa (2019—2020).

— Hypoteesini on, että yksilöiltä tulee väkeviä kokemuskertomuksia. Toisaalta bränditarina näyttäytyy heikkona, vain vastatarinoiden synnyttäjänä — tähän ylhäältä alas -ajattelu johtaa, Mäkelä kertoo.

Ei niukkuus, vaan puuhastelu

Pääministeri Juha Sipilä väitti Helsingin yliopiston avajaisissa 2015, että niukkuus lisää luovuutta. Mäkelä kommentoi tokaisun sopivan yritysmaailmaan, mutta tieteessä on oltava paljon puuhastelua, josta ei voi tietää, mihin se johtaa.

— Tiede kaipaa kilpailevia paradigmoja, jotka koko ajan tarkistavat toisiaan. Tällainen ajattelu puuttuu nykyisestä koulutuspolitiikan ylätason puheesta, Mäkelä sanoo.

Sipilän heitto ’kaiken maailman dosenteista’ aktivoi Mäkelän mukaan junttikertomuksen siitä, että tutkijat ovat pölyttyneitä teoreetikkoja.

— Hyviä tarinoita ei saa ylätasolta. Kertomuksen luonnollinen suunta on marginaalista kohti keskiötä, alhaalta ylös.

Mäkelä oli jo 2000-luvulla perustamassa tekstianalyyttistä tutkinto-ohjelmaa Tampereen yliopiston yleiseen kirjallisuustieteeseen. Nyt dosenttina hän sanoo, että Tampereelta valmistuvat tarkimmat lukijat.

— Insinööri-Suomessa harvoin ymmärretään, että keskiportaan johtoon olisi hyvä saada filosofi tai kirjallisuustieteilijä. Jos erinomaiset kirjoittajamme ja tulkitsijamme pääsevät yllättäviin työpaikkoihin, he ovat pidettyjä työntekijöitä.

Tiedeviestinnästä markkinointia?

Raipola kokee, että tutkijoita patistetaan yhä selvemmin tuottamaan popularisointeja tieteestä. Pitäisi luoda ymmärrettäviä anekdootteja tai helppoja käsitteellistyksiä sille, miten asiat vaikuttavat toisiinsa.

Mäkelä tuohtuu, että tiedeviestinnästä on tullut markkinointiviestintää. Sivutuotteena konsultit kehottavat tutkijoita brändäämään itseään, jolloin nuori naistutkija sopisi mannekiiniksi.

Mäkelä näkee, että tutkijan ainoa oikea tapa olla julkisuudessa on osallistua omaehtoisesti debattiin.

Raipola huokaisee, että tiedejournalismikin henkilöityy. Jotta viesti menisi perille, kertomuksia tarvitaan — mutta tieteellistä totuutta ei pidä hylätä.

— Hyvää tutkimusta ei tehdä julkisuudessa vaan tutkijankammioissa, Raipola asemoi.

Tähän Mäkelä vastaa heidän itsensä olevan surullisia esimerkkejä, sillä Kertomuksen vaarat -projekti on hänen mukaansa ollut valtavasti julkisuudessa

— Olemme kouluttaneet kuin hullut ja popularisoineet hiki päässä. Sitä on vaikea kääntää paradigman sisään.

Huippututkimukselle pakit

Mäkelä sanoo, että tieteisiin uineet markkinavoimat tukevat kökköä huippututkijapuhetta. Mäkelä karkeistaa, että tieteen tähdet ovat miehiä, jotka eivät viittaile muihin tutkijoihin.

— Jos kuuden miljoonan ihmisen poolista haetaan huippuja... Jos täältä riisutaan ja keskitetään, ei ole kohta ketään. Se olisi sama, jos vain Helsingissä olisi yksi jalkapallojoukkue, 10-vuotiaille, Mäkelä puuskahtaa.

Raipola luonnehtii valtaosan kaikesta tutkimuksesta olevan perustutkimusta, josta ei koskaan tule huippututkimusta. Tarina huippututkimuksesta edellyttää myös epäonnistumisia.

Mäkelälle huippututkimuksen korostaminen tuo mieleen vastenmielisen CV:n rakennushengen, joka ei ota huomioon kriittisen massan ja jälkipolvien tärkeyttä. Ilman niitä ei ole tiedettä.

— Tieteen tekeminen on paljolti nuorten tutkijoiden mahdollisuuksien varmistamista. Sitä pitäisi professorin työn ensisijaisesti olla, Mäkelä linjaa.

---