Kolumni Liisa Laakso

Ruotsista mallia kansainvälistymiseen

Jos pitäisi nimetä yksi asia, jossa suomalaiset yliopistot ovat alisuoriutujia, niin se on kansainvälistyminen. Ei niin, etteikö asiaan olisi kiinnitetty huomiota. Kaikissa yliopistoissa on kansainvälistymiseen omistautuneita yksiköitä ja työryhmiä. Opetus- ja kulttuuriministeriön korkeakoulutuksen ja tutkimuksen kansainvälisten asioiden foorumi kävi viime vuonna lävitse valtavan määrän pieniä ja isoja kysymyksiä, joihin voidaan vastata paremmalla yhteistyöllä. Vastikään työnsä aloittaneilta Team Finland Knowledge -verkoston korkeakoulu- ja tiedeasiantuntijoilta odotetaan paljon – ei vähiten koulutusviennin saralla. Yliopistot ovat edistäneet itsekin koulutusvientiä kaikilla mantereilla. Toistaiseksi touhusta on kuitenkin koitunut enemmän kustannuksia kuin tuottoja.

Ei raha ja työ hukkaan ole mennyt. Toimeliaisuudesta on monia välillisiä hyötyjä. Mutta yliopistojen perustehtäviin kansainvälistyminen ei kuulu. Ja juuri siksi sen pitkäjänteinen ja riittävä resursoiminen on niille mahdoton tehtävä. Kun toimitaan jakojäännöksillä, lopputulema on aina puolinaista. Yliopistot tarvitsevat tuekseen kumppaneita, joille niiden kansainvälistymisestä on välitöntä hyötyä.

Ruotsalaiset ovat meitä edellä. Otan esimerkiksi kehitysyhteistyön. Se on vain osa yliopistojen kansainvälistymistä, mutta merkittävä sellainen. Valtio myöntää vuosittain yli 30 miljoonaa euroa stipendeinä Euroopan talousalueen ja Sveitsin ulkopuolelta tuleville opiskelijoille yliopisto-opintoja varten Ruotsissa. Kehitysyhteistyövaroja tässä on noin 23 miljoonaa. Afrikasta opiskelijoita tulee vuosittain sata. Suurin maakohtainen kehitysyhteistyöohjelma on suunnattu Kiinasta tuleville opiskelijoille. Myös Intia ja Turkki ovat aivan kärjessä.

Uppsalan yliopiston koordinoima International Science Programme, ISP, joka tukee matematiikan, fysiikan ja kemian alojen tutkimusryhmiä ja verkostoja vähiten kehittyneissä maissa, on toiminut kehitysyhteistyövaroilla vuodesta 1961 asti. Yhteisten maisteri- ja tohtoriohjelmien ja infrastruktuurituen tulokset ovat vaikuttavia. Viimeisten kymmenen vuoden aikana se on tukenut 70 tutkimusryhmää, joista on valmistunut 240 tohtorintutkintoa, 1000 maisterintutkintoa ja 1500 vertaisarvioitua artikkelia. Opiskelijoista 95% on jäänyt kotimaihinsa jatkamaan uraansa.

Vetenskapsrådetin kautta kulkeva kehitysyhteistyörahoitus hankkeille, joissa on mukana kehitysmaiden tutkijoita, on yli 16 miljoonaa euroa vuodessa. Lisäksi on suoraan tutkimuslaitoksille kohdennettua avustusta. Esimerkiksi Pohjoismainen Afrikka-instituutti saa Ruotsin kehitysyhteistyövaroista 3,6 miljoonaa euroa vuodessa.

Suomessa yliopistot käyttävät lähinnä omia varojaan kehitysmaista tulevien opiskelijoiden stipendeihin. HEI ICI -korkeakoulutuksen kehitysyhteistyöohjelma jakaa 12,2 miljoonaa vuosina 2020-24 yhteistyölle kehitysmaiden korkeakoulujen kanssa, mutta se ei kata tutkimustyötä tai opiskelija- ja tutkijavaihtoa. Kilpailu rahoituksesta on kovaa, kun ammattikorkeakoulutkin ovat mukana. Jyväskylässä koordinoitu yliopistojen kehityskumppanuusverkosto, UniPID, toimii kokonaan yliopistojen oman rahoituksen varassa. Ulkoministeriön päätös käyttää UniPIDin tietopankkia selvitystöiden teettämiseen kyllä osoittaa sen hyödyllisyyden kehitysyhteistyölle. Tauon jälkeen kehitysyhteistyörahoitusta suunnataan jälleen myös Suomen Akatemialle, jonka DEVELOP-ohjelma saa reilun 6 miljoonaa euroa neljälle vuodelle. Tutkimuslaitoksista suurin avunsaaja on WIDER. Se tukee kehitystaloustieteen tutkimusta niissä suomalaisissa yliopistoissa, joissa sitä tehdään. Suomen tuki Pohjoismaiselle Afrikka-instituutille on 400 000 euroa kahdelle vuodelle. Sen merkitystä suomalaiselle Afrikka-tutkimukselle ja opetukselle ei voi yliarvioida.

Vertailua Ruotsin ja Suomen panostuksista voisi jatkaa. Molemmissa maissa vuorovaikutus yliopistojen ja ulkoministeriöiden välillä on tiivistä ja arvostettua. Mutta ruotsalaisten yliopistojen kansainväliset verkostot ja mahdollisuudet kehittää osaamista globaaleissa kehityskysymyksissä ovat suomalaisia paremmat. Ruotsissa resurssit tähän työhön tulevat enimmäkseen ulkoministeriöltä; Suomessa yliopistoilta itseltään tai opetus- ja kulttuuriministeriöltä. Paitsi että suomalainen asetelma ei ole reilu, se ei myöskään ole järkevä — ei kestävän kehityksen tavoitteiden eikä yliopistojen kansainvälistymisen kannalta.

---