Pääkirjoitus

Vanhoja ja uusia normaaleja

Sanovat, että elämme uutta normaalia samoin kuin ettei vanhaan normaaliin ole paluuta. Mitä se vanha normaali yliopisto-opetuksessa on? Opiskelijoiden kohtaamista luennoilla, seminaareissa, ohjaustapaamisissa. Tämä kaikki on muuttunut virtuaaliseksi koronavirusepidemian rajoitteiden vaatimana.

Yliopistojen opetushenkilökunta on osoittanut korkeaa pedagogista osaamista pystyessään muuntamaan niin paljon opetustaan toiseen muotoon, aivan erilaisiin ympäristöihin minimaalisessa ajassa. Tällä on kuitenkin inhimillinen hintansa: työtunteja ei ole laskettu.

Kuitenkaan tämäkään pakotettu digiloikka ei tunnu riittävän. Työ- ja elinkeinoministeriön kansliapäällikkö Jari Gustafsson ilmaisi tuoreessa haastattelussa, että nuorisotyöttömyyttä voitaisiin helpottaa kasvattamalla korkeakoulujen aloituspaikkojen määrää, ja tämä voisi tapahtua talkoilla.

Korkeakoulujen talkoot tarkoittavat suoraan opetushenkilökunnan talkoita — jokainen opiskelija kohtaa jossain vaiheessa jonkun yliopisto-opettajan, lehtorin, yliopistonlehtorin, kliinisen opettajan, amanuenssin, opintoasiainsihteerin ja niin edelleen. Jokainen ohjaustapaaminen, opintosuoritus ja sähköposti tarkoittaa lisää konkreettista työtä.

Käynnissä olevan koronavirusepidemian aikana opetushenkilökunta on venynyt äärimmilleen, ja lukuvuoden alussa laaditut työsuunnitelmat tuntuvat nyt kuin kaukaisilta fantasioilta vain. Puheet yliopistojen opetushenkilökunnan talkoilusta voi heittää romukoppaan, koska hyvin paljon ylimääräistä on jo tehty.

Jari Gustafssonin talkoilusta täytyy myös huomata, että talkoot jatkuisivat monta vuotta akuutin koronavirustilanteen jälkeen opintojen kestojen ajan. Tiettävästi tähän tilanteeseen on nyt havahduttu korkeakoulujen rehtorineuvostojen ja henkilöstöjärjestöjen ilmaistua mielipiteensä asiasta. Uumoiltu lisätalousarvio tuonee tähän helpotuksen — näin toivon.

Tulevan lukuvuoden alku tullee olemaan vaikea sekä opetushenkilökunnalle että opiskelijoille. Näköpiirissä ei ole, että epidemiatilanne tulisi olemaan merkittävästi toisenlainen kuin kuluvana keväänä. On mahdollista, että opetus joudutaan mukauttamaan etäopetukseksi lyhyellä varoitusajalla myös tulevana lukuvuonna.

Tämä kysyy pedagogista kyvykkyyttä ajatella toimintatavat uudelleen ja skaalata opetus vastaavasti. Kaikki ei kuitenkaan aina mene suunnitellusti. Verkkoyhteysvoi pätkiä, haluttu materiaali ei suostukaan siirtymään järjestelmässä, taustalle voi ilmestyä perheenjäseniä pukeutuneisuuden eri asteissa ja niin edelleen.

Oulun yliopiston yliopistonlehtori Maija Saviniemen, palvelupäällikkö Paula Vaskurin ja yliopisto- opettaja Merja Maikkolan lanseeraama pessimismipedagogiikka sisältää ajatuksen armollisuudesta itseä ja omaa opetusta kohtaan: aina ei voi mennä niin sanotusti putkeen, mutta se ei haittaa.

Tämä uusi normaali tullee olemaan tulevaisuutta yliopisto-opetuksessa epidemian laannuttua ennen pitkää. Kuitenkin opetuksessa on kysymys kohtaamisesta. Epävirallisessa ja hyvin epätieteellisessä kyselyssä lähipiirin kollegoilta suurin epäkohta nykyisessä tilanteessa on se, ettei ihmisiä voi kohdata. (Hyvänä kakkosena on ergonomia, mutta se on toinen tarina).

Tuleeko jälleen aika, kun kohtaamme taas luennoilla ja seminaareissa vai jääkö opetus pysyvästi puhuvaksi Zoom-pääksi? Jälkimmäinen idea on heitetty ilmaan eräissä yliopistoissa tulevaisuuden kampusratkaisuista keskusteltaessa. Tämä on hyvä pitää mielessä, kun kampuksia suunnitellaan.

---