Elämää epävarmuudessa

Apurahatutkijan ”työsuhde” on jatkuvasti katkolla, ja työskentelyolosuhteet ovat usein työsuhteessa olevia kollegoita huonommat. Uuden tutkimuksen sytyttämää innostusta ei hakubyrokratiakaan silti tapa.

Marja Vuorinen väitteli Helsingin yliopistosta talous- ja sosiaalihistoriasta vuonna 2011. Sen jälkeen hän arvioi tehneensä ainakin 40 apurahahakemusta. Välillä on tärpännyt, välillä ei: hän on onnistunut rahoittamaan noin kaksi kolmasosaa työajastaan apurahoilla. Muun ajan hän on tehnyt akateemisia pätkätöitä tai ollut työttömänä.

— Itsetuntoa tietysti nostaa, kun saa myönteisen päätöksen. Päinvastoin käy, jos saa kielteisen päätöksen. Itsetunnon kirpaisu koskee minua lyhyen ajan. Paljon enemmän kirpaisee se, että hakemuksen onnistuminen voi olla sen hetken toimeentulon kysymys. Kielteisen päätöksen jälkeen voi ajatella, että arvioitsijat eivät vain ymmärtäneet hakemukseni hienoutta, Vuorinen sanoo.

Vuorinen on osaansa tyytyväinen. Hän ei tunne ketään apurahatutkijaa, jolle ei vuosien aikana olisi osunut ainuttakaan työttömyysjaksoa.

Akateemiset väliinputoajat

Suomessa työskentelee apurahalla vuosittain noin 4 500 tutkijaa, arvioi yhdistyskoordinaattori Miia Ijäs-Idrobo Tieteentekijöistä.

Apurahatutkijat eivät ole samalla viivalla työsuhteessa toimivien kollegojensa kanssa, tai aina edes keskenään.

Apurahoja myönnetään eniten lääketieteen ja humanististen tieteiden tutkijoille. Lääketieteen kärkisijaa selittää osittain se, että Suomessa on monia säätiöitä, jotka rahoittavat vain lääketieteellistä tutkimusta. Humanistiset tieteet ovat olleet viime aikoina nousussa.

— Tyypillisiä ongelmia apurahalla työskentelyssä ovat alhainen tulotaso sekä epäselvä asema työpaikalla ja osana työyhteisöä, Ijäs-Idrobo kertoo.

—Puhumme liitossa sen puolesta, että verottoman apurahan määrä nostettaisiin 30 000 euroon vuodessa. Sekin olisi pieni tulotason helpotus.

Tieteentekijöiden vuonna 2017 tekemän kyselyn mukaan nuoria tutkijoita huolettaa ennen kaikkea työuran epävarmuus. Se kytkeytyy esimerkiksi alhaiseen ansiotasoon, rahoituksen epävarmuuteen ja elämän jäsentymiseen lyhyiden pätkien varaan. Apurahatutkijoilla ei ole myöskään oikeutta työterveyspalveluihin, eivätkä apurahat kerrytä ansiosidonnaista työttömyysturvaa.

Pitääkö työhuoneesta maksaa?

Eri yliopistojen apurahatutkijoiden työskentelyolosuhteissa on eroja — eroja on joskus jopa yliopistojen sisällä. Käytännöt eivät myöskään aina ole pysyviä ratkaisuja. Kysymys on esimerkiksi siitä, peritäänkö apurahatutkijoilta työhuonevuokraa vai ei. Entä miten he pääsevät käyttämään muita yliopiston palveluja ja laitteita? Voivatko he osallistua yliopistoyhteisön vaaleihin? Ovatko he mukana henkilöstön sähköpostilistoilla ja muissa tietojärjestelmissä?

Viime vuosina yhä useampi yliopisto on ottanut käyttöön niin sanotut resurssisopimukset. Niissä sovitaan, mitä yliopiston palveluja ja järjestelmiä apurahatutkija voi käyttää. Sopimuksessa myös vahvistetaan, minkä hankkeen parissa apurahatutkija yliopiston tiloissa työskentelee. Työ tehdään yliopistossa, ja apurahatutkijan hankkeessa tekemät julkaisut tulevat osaksi yliopiston tulosta.

— Apurahatutkijoiden panos tutkimustoiminnassa ja julkaisuissa on merkittävä, joten toivomme, että yliopistot tarjoaisivat mahdollisimman tasavertaiset työskentelyolosuhteet apurahalla työskenteleville, Ijäs-Idrobo sanoo.

Yliopistojen ei pitäisi Ijäs-Idrobon mielestä esimerkiksi vaatia palkatonta työtä, kuten opetusta, korvauksena työhuoneesta tai muista työskentelyn edellytyksistä.

— Yksi tuore esimerkki on Oulun yliopisto, joka huhtikuussa tiedotti tarjoavansa henkilökuntaan kuulumattomille aktiivisille väitöstutkijoille mahdollisuuden käyttää tietojärjestelmiä, kuten sähköpostia. Tämä on positiivinen uudistus.

Vuodesta 2009 lähtien apurahatutkijat ovat päässeet yli neljän kuukauden apurahan aikana Melan eläkevakuutuksen piiriin. Vuorinen itse kuuluu siihen väliinputoajien joukkoon, joka on saanut ensimmäiset apurahansa 2000-luvun alkuvuosina, jolloin tällaista järjestelyä ei ollut. Jos alkaa tienata eläkettä vasta 40-vuotiaana, kirittävää muihin ikätovereihin tulee paljon

— Kaiken kaikkiaan apurahatutkijoiden kannalta on ensisijaisesti kysymys rakenteellisesta epätasa-arvosta, kun toisten ”työsuhde” on jatkuvasti katkolla ja toisten turvattu parhaimmillaan eläkeikään saakka, Marja Vuorinen sanoo.

Aina uusi näkökulma

Rahoittajat kertovat Vuorisen mielestä hyvin, mitä hakemuksessa pitää ottaa huomioon. Hakemuksen tekoa helpottaa, kun on jo julkaissut aiheesta jotakin. Toisaalta silloin vaarana voi olla, että samaa aihetta työstäessä sokeutuu omalle työlleen. Ei vain osaa viilata hakemuksesta parempaa, vaikka aina täytyisi löytää uusi näkökulma.

Hakemuksen tekoa helpottaa Vuorisen mukaan se, että pitää ansioluettelonsa aina ajan tasalla. Kun muokkaa vanhaa hakemusta, näkee miten on onnistunut aikaisemmin tiivistämään ajatuksensa.

— Itse kirjoitan tekstin niin kuin se olisi osoitettu valistuneelle akateemiselle maallikolle. Hakemusta ei välttämättä lue oman alansa ekspertti, vaan jonkin muun alan asiantuntija. En itse viitsi ruveta täsmäsäätämään hakemusta, koska siinä voi epäonnistua.

Uusista suunnitelmista on hyödyllistä keskustella samaan alaan perehtyneen tai siitä kiinnostuneen sopivasti kriittisen henkilön kanssa.

Apurahatutkijan tärkeä yhteisö

Marja Vuorinen on väitöksensä jälkeen ollut monet vuodet osana työyhteisöä, toisaalta tehnyt paljon töitä kotonaan. Hän pääsi sisään yhteiskuntahistorian ympärille muodostuneeseen tutkijoiden yhteisöön jo väitöskirjaa tehdessään, ja väitöksen jälkeen yhteisö on tullut erilaisten pätkätöiden lomassa entistä tutummaksi.

— Parhaimmillaan apurahatutkija on osa laitoksen yhteisöä. Päivittäisessä kanssakäymisessä ei tehdä eroa palkkatöissä olevien ja apurahalla työskentelevien välillä. Työ on pääosin yksinäistä, joten vertaistuelle ja työn sosiaaliselle ulottuvuudelle on paljon tarvetta. Jos apurahatutkijalla on yliopistolla työtila, yhteydet hoituvat kasvotusten. Toista on kotona työskentelevän tai rahoituskatkolla olevan tutkijan osa. Tällöin oman laitoksen sähköpostilista ja Facebook-ryhmä ja Facebook-yhteydet ovat kullan arvoisia.

Vuorinen tietää kannustavia esimerkkejä myös sellaisista tutkijoista, jotka ovat vuokranneet huoneen vapailta markkinoilta ja saaneet toimivan ja antoisan tilan eri alojen edustajien kanssa.

— Apurahatutkijoille tyypilliset isot työskentelysalit, joissa oma kannettava tietokone ankkuroidaan satunnaisen pöydän piuhoihin, sopivat oman kokemukseni mukaan vain harvoille, Vuorinen sanoo.

Työvälineet yliopistolla ovat Vuorisen mielestä hyvät. On suuri etu, että voi käyttää työtilan tehokasta konetta, pääsee kirjaston tarjoamiin sähköisiin aineistoihin ja saa printata ja skannata talon kustannuksella.

joskus ahkeruuskin palkitaan

Apurahan hakeminen kerta toisensa jälkeen voi uuvuttaa, etenkin jos takana on monta pettymystä. Toisaalta uuteen hakemukseen liittyy aina myös toivon pilkahdus.

— Uusi aihe on aina työläin, mutta innostavin. Viikkoa enempää yksittäiseen apurahahakemukseen tuskin käytän. Tuttua on loppuvaiheen paineistus, joka auttaa aivot työskentelemään kiivaammin. Silloin toivottavasti tulevat esiin ne pointit, jotka olisivat jääneet muuten huomioimatta, Marja Vuorinen sanoo.

Paras hetki on hänen mukaansa se, kun saa hakemuksen lähetettyä. Silloin saattaa tulla suorastaan rehvakas olo. Myös se on hyvä vaihe, kun saa toiveikkaana odotella tuloksia. Päivät ennen apurahoista ilmoittamista ovat usein inhottavia, kun pitää miettiä, onko päätös myönteinen vai kielteinen.

Apeinta on tietysti silloin, kun rahoituksen saaneet jo juhlivat sosiaalisessa mediassa ja itse tietää jääneensä ilman.

Tänä keväänä Vuorinen kuului onnekkaiden joukkoon. Hän sai toukokuussa 30 000 euron apurahan Suomen Kulttuurirahaston Etelä-Karjalan rahastosta. Apuraha on tutkimukseen, joka käsittelee suomalaista vihapuhetta uuden ajan alusta lukien. Tutkimuksen tavoitteena on analysoida erilaisten vihapuheiden retorisia keinoja, konteksteja ja sisäistä logiikkaa.

---