”Eräs rehtori sanoi kerran, että meillä Acatiimissa on turhan kriittisiä juttuja yliopistouudistuksesta. Minua tämä huvitti. Ehkä tällaisen palautteen voi ottaa meriittinäkin.”

Yliopistolaisten äänitorvi

Kirsti Sintonen osoitti, että Twitter-suosio ei vaadi kärjistämistä tai riidan haastamista. Samaa rauhallista diplomaattisuutta on tarvittu, kun hän vuonna 1997 alkoi rakentaa Acatiimista kolmen liiton yhteistä lehteä.

Viimeinen Kirsti Sintosen päätoimittama Acatiimi ilmestyi 8. huhtikuuta. Sintosen oli tarkoitus muistella siinä vähän menneitäkin, mutta lopulta hänen eläkkeelle jäämisensä jäi maininnaksi muutaman rivin pikku-uutisessa.

Kävi kuten lehdentekijälle usein: suunnitelmat menivät uusiksi. Työehtosopimusneuvottelut venyivät, ja niin myös Julkisalan koulutettujen neuvottelujärjestön JUKOn yliopistosektorin viestinnästä vastanneen Sintosen työpäivät. Siihen vielä koronakriisiviestintä päälle, niin muistelut saivat jäädä.

Mutta vain siinä numerossa. Emme päästäneet Acatiimin ensimmäistä päätoimittajaa eläkkeelle ilman tilinpäätöstä.

Sintosen ura korkeakoulujen parissa alkoi 1980-luvulla sanomalehti Uudessa Suomessa. Hän teki pätkätöitä toimituksessa jo opiskeluaikoina, ja hänet vakinaistettiin uutistoimittajaksi heti valmistumisen jälkeen vuonna 1987

Pian hän sai vastuulleen koulutusasioiden uutisseurannan. Lehden lukijakunta oli varsin koulutettua ja kiinnostunut koulutusasioista, ja tähän huutoon toimituksessa pyrittiin vastaamaan.

Uusi Suomi oli kuitenkin ollut jo pitkään taloudellisissa vaikeuksissa.

1980-luvun lopulla Sintonen istui usein samoissa infoissa Helsingin Sanomien toimittajan Marjukka Liitenin kanssa. He saattoivat naureskella, kun Sintonen sai omalle jutulleen koko sivun, kun Liitenin juttu survottiin kahdelle palstalle.

— Sanoin, että olisin paljon mieluummin nähnyt lehdessä niitä ilmoituksia, joiden takia hänen juttujansa jouduttiin ahtamaan tiiviimmin, Sintonen muistelee.

1990-luvun lamasta Uusi Suomi ei selvinnyt. Kun lehti syksyllä 1991 kaatui, Sintonen odotti kuopustaan Meriä, eikä häntä voitu irtisanoa. Kun hoitovapaa aikanaan loppui, hän kävi allekirjoittamassa irtisanomispaperit lehdestä, jota ei enää ollut, ihmiselle, jota ei ollut ikinä nähnyt.

Opetusministeriöstä löytyi pätkätöitä tiedotussihteerille, mutta vakinaistamisesta ei valtionhallinnossa tarvinnut 1990-luvun alussa haaveilla. Kesällä 1994 Professoriliiton ja Korkeakoulualan assistenttien ja tutkijain liiton KATLin tiedottaja Leila Teräsalmi-Sovijärvi kysyi, olisiko Sintonen kiinnostunut sijaistamaan häntä. Hekin olivat tutustuneet samoissa tiedotustilaisuuksissa käydessään. Sintonen pyysi saada miettiä päivän ja suostui.

Tuolloin alkaneelta työuralta Sintonen hyppäsi pois toukokuussa pitämään viimeiset lomansa ja ylityövapaansa ennen eläkkeen alkamista.

Tiedottajan tehtäviin kuului myös Professoriliiton ja KATLin Tieteentekijä-lehden päätoimittaminen. Vuonna 1997 lehtiyhteistyöhön tuli mukaan Yliopistonlehtorien liitto (nykyään Yliopistojen opetusalan liitto YLL), joka oli julkaissut omaa Lectio-lehteä. Samana vuonna KATL vaihtoi nimensä Tieteentekijöiden liitoksi. Assistentteja oli yliopistoissa koko ajan vähemmän, ja samalla liiton muu jäsenkunta laventui. Tieteentekijä ei enää sopinut yhteiselle lehdelle nimeksi.

Uuden nimen valinta ei kuitenkaan ollut ihan helppoa. Sen piti olla riittävän neutraali ja sopia kaikille kolmelle julkaisijaliitolle.

— Muistan, miten Professoriliiton puheenjohtaja Jussi T. Lappalainen sanoi yhdessä kokouksessa, että ovet kiinni ja tilasta ei poistuta ennen kuin nimi on päätetty, Sintonen kertoo.

Näin sai alkunsa Acatiimi, jonka ensimmäinen numero ilmestyi huhtikuussa 1997. C-kirjain otettiin nimeen, ettei lehteä sekoitettaisi Suomen Akatemiaan.

— Kun vanhoja lehtiä katsoo… Miten sen sanoisi. Aika vaatimattomia mustavalkoisia läpysköitähän ne olivat, Sintonen sanoo.

— Kyllä sielläkin hyviä juttuja on mukana, mutta vaatimustaso oli siihen maailman aikaan erilainen.

Niin myös toimittajien työkalut. Sintonen teki ensimmäiset Tieteentekijä-lehtensä saksitaitolla: leikkasi ja liimasi printatut jutut ihan oikeilla saksilla ja liimalla. Juttuja lähetettiin levykkeellä kirjekuoressa, joskus faksillakin. Faksilla tiedottaja Sintonen lähetti mantereelle myös laivalla pidettyjen liittokokousten ja valtuustojen kannanotot ja mediatiedotteet.

Hiljalleen lehti alkoi paisua ja kehittyä. Kannesta tuli värillinen, myöhemmin myös sisäsivuista. Kuvia tuli lisää, samoin henkilöjuttuja ja yliopisto- ja tiedepolitiikan seurantaa. Uutistoimittaja muokkasi lehdestä näköistään.

Acatiimin alkuaikoina julkaisijaliitoissa seurattiin tarkkaan, minkä verran näkyvyyttä mikäkin liitto on saanut. Sintonen luovi vaatimusten kanssa ja muistutti, että jos tässä numerossa yksi liitto korostuu enemmän, seuraavassa lehdessä esillä on toinen.

— Jonkun liiton ihmiselle joskus sanoin, että en rupea mittatikulla mittaamaan, minkä verran lehdessä on minkäkin liiton agendaa. Päätoimittajaurani aikana minulla on ollut kestoajatuksena, että suuri enemmistö lehden jutuista kiinnostaa kaikkia lukijoita riippumatta siitä, minkä liiton jäseniä he ovat.

Pian liitoissa Sintosen mukaan huomattiin, että lehti on yhteinen, eikä sen sivuilla tarvitse taistella huomiosta.

— Näen Acatiimin voimana, että se on kolmen liiton yhteinen lehti ja edustaa laajasti opetus-, tutkimus- ja muuta asiantuntijahenkilöstöä. Lehti on näin paljon merkittävämpi kuin jos se olisi vain yhden liiton lehti.

Sintoselle on ollut aina tärkeää, että Acatiimin näkökulma on henkilöstön — ei rehtorien tai yliopistojen hallinnon. Jäsenliittojen lisäksi lehteä luetaan Sintosen kokemusten mukaan tarkkaan myös yliopistojen johdossa.

— Eräs rehtori sanoi kerran, että meillä Acatiimissa on turhan kriittisiä juttuja yliopistouudistuksesta. Minua tämä huvitti. Ehkä tällaisen palautteen voi ottaa meriittinäkin, Sintonen sanoo.

Kolmen julkaisijaliiton luottamuksen ansaitsemisessa auttoi varmasti myös Sintosen luonne. Näin sitä kuvaa Tieteentekijöiden entinen toiminnanjohtaja Eeva Rantala, joka ehti työskennellä Sintosen kanssa lähes 25 vuotta:

— Kirsti oli mitä parhain työtoveri: idearikas, luotettava, vastuuntuntoinen ja lojaali, välillä liiankin työsidonnainen. Kirsti on huumorintajuinen ja hänessä on hämäläistä harkitsevuutta.

Acatiimi on ollut läpi historiansa vahvasti Kirsti Sintosen kädenjälkeä. Hän on paitsi tehnyt juttujen julkaisupäätökset myös kirjoittanut hyvin paljon itse. Lukijoille Sintosen naama ei kuitenkaan ole tullut tutuksi, ainakaan Acatiimin sivuilta. Esimerkiksi viiden viimeisen päätoimittajavuotensa aikana hän on esiintynyt lehdessä kasvoillaan kerran: Acatiimin 20-vuotisjuhlanumeron kolumnissa keväällä 2017. Sintosen tyyliin ei ole kuulunut nostaa itseään.

Vastoin sosiaalisen median lainalaisuuksia hänestä on tullut yliopistokentän seuratuimpia hahmoja Twitterissä, jossa eniten huomiota keräävät yleensä kärkevät kommentoijat. Sintosella on Twitterissä noin 8 500 seuraajaa, huomattavasti enemmän kuin esimerkiksi Akavan Sture Fjäderilla tai OAJ:n Olli Luukkaisella.

Näin Sintosta luonnehti alkuvuonna twiitissään Itä-Suomen yliopiston akateeminen rehtori Tapio Määttä:

”Kun muutama vuosi sitten aloittelin twiittaamista, yritin ottaa mallia @KirstiSintonen tyylistä: havainnollista, asiallista, ajankohtaista, positiivisella otteella, tarvittaessa napakan kriittistä.”

Sosiaalinen media oli Sintosen uran viimeiset vuodet tärkeä myös hänen työnsä kannalta. Hän vastasi oman Twitter-tilinsä lisäksi myös Professoriliiton ja Tieteentekijöiden Facebook- ja Twitter-tileistä sekä Acatiimin Facebook-tilistä. Niiden kautta on jaettu ja haettu tietoa.

Some ja netti ylipäänsä ovat muuttaneet myös Acatiimin roolin liittojen viestinnässä. Ajankohtaiset asiat on jo useita vuosia ollut luontevinta kertoa netissä saman tien. Acatiimin tiedonvälityksessä on korostunut enemmän taustoittavan ja syventävän tiedon tarve.

— Ei ole toista lehteä, joka seuraisi yliopisto- ja tiedepolitiikkaa kuin Acatiimi. Lukijatutkimuksetkin tämän todistavat, Sintonen toteaa.

Hän on itse muun muassa haastatellut kaikki Suomen opetusministerit Christoffer Taxellista (1987– 1990) alkaen, aluksi Uuteen Suomeen, sittemmin Acatiimiin.

— Nykyisestä hallituksesta ehdin tehdä yhteishaastattelun tiede- ja kulttuuriministeri Hanna Kososesta ja syksyn alussa perhevapaalta palaavasta Annika Saarikosta, mutta Li Andersson jää nyt seuraajalleni.

Viestinnän merkitys on 2000-luvun kuluessa kasvanut kaikissa organisaatioissa, niin myös Acatiimin julkaisijaliitoissa. Yhtenä tärkeänä merkkipaaluna urallaan Sintonen pitää vuonna 2010 voimaan astunutta uutta yliopistolakia, jota liitot ovat kritisoineet alusta alkaen.

— Ilman liittojen vaikuttamista laki olisi jäänyt paljon huonommaksi. Ilman yhteisiä ponnistuksia yliopistojen rahoitustilannekin voisi olla erilainen. Yhteistyössä toitotamme jatkuvasti yliopistojen tutkimuksen ja opetuksen rahoituksesta, ja nyt yliopistoindeksi on taas voimassa.

2010-luvun alussa työmäärä kaikkine uusine kanavineen ja vaatimuksineen uhkasi jo paisua liian suureksi, kun samaan sumaan osui myös aviopuolison kuolema keväällä 2012.

— Mieheni sairasteli nelisen vuotta. Merin ylioppilasjuhliin hän juuri ja juuri kykeni tulemaan kanyyli kädessä suoraan teho-osastolta. Nuo vuodet olivat raskaita ja menivät sumussa. Töitä oli liikaa, mutta toisaalta työllä oli iso merkitys siinä, että se pakotti pitämään ajatukset muualla. Rakkaat lapset, hyvät ystävät ja työkaverit auttoivat jaksamaan.

Töitä on ollut paljon loppuun asti. Tästä kertoo sekin, että Sintosta korvaamaan tarvittiin kolme uutta ihmistä: viestinnän asiantuntija Elina Andersson-Finne Professoriliittoon, viestintäpäällikkö Eevastiina Aho Tieteentekijöihin ja Tuomo Tamminen Acatiimin päätoimittajaksi.

Nyt on Kirstin vuoro hengähtää. Rakas matkailuharrastus saa korona-aikana odottaa, mutta Hämeenlinnan Iittalassa Taljalan kylässä sijaitsevassa synnyinkodissa riittää kuopsuttamista, kuten Sintonen sanoo. Siellä hän on jo keväällä viettänyt enemmän aikaa kuin Töölön-kodissaan.

Sintosen Twitter-virta saattaa jatkossa hieman hidastua ja mukaan eksyä välillä luontokuvia, mutta tutkitun tiedon puolesta puhumista hän aikoo jatkaa eläkkeelläkin.

— Olen kokenut, että olen tehnyt työtä, jolla on tarkoitus. Olen päässyt vaikuttamaan tiede- ja yliopistoyhteisöjen parhaaksi. Lisäksi on ollut antoisaa saada työskennellä itseään paljon fiksumpien eli Suomen aivojen kanssa. Aito kiinnostus substanssiin, jota on seurannut 1980-luvun lopulta lähtien, on pitänyt motivaation yllä kaikki nämä vuodet.

---