Kirja-arviot

---

Amerikkalaisprofessori Stanley Fish on tehnyt Yhdysvalloissa komean akateemisen uran, johon on kuulunut kirjallisuudentutkimusta, oikeustiedettä ja politiikan teoriaa. Lisäksi hän on innokas julkinen keskustelija ja aikaisemmin myös New York Timesin kolumnisti.

Viime marraskuussa Fishiltä ilmestyi laajemmalle yleisölle kirjoitettu The First, jonka kolmas luku, kaikkiaan viidesosa kirjasta, analysoi amerikkalaisia kampuskiistoja. Yhdyvalloissahan kulttuuritaistelut siirtyvät helposti korkeakouluihin ja ovat luonteeltaan verisempiä kuin Suomessa.

Kolmas luku on otsikoitu komeasti ”Miksi sananvapaus ei ole akateeminen arvo”. Fish, kuten monet sananvapausasiantuntijat, on harmissaan sananvapaus-termin tunkemisesta vääriin paikkoihin.

Sananvapaus on demokraattinen arvo, Fish sanoo. Se on demokraattisen valtion tapa toimia kansalaisten suhteen. Yliopiston tilanne ei ole ollenkaan analoginen. Siellä nimenomaan tehdään koko ajan päätöksiä siitä, kuka ei pääse kirjoittamaan tai puhumaan. Kun tutkimussuunnitelma tai artikkeli hylätään, se ei ole sananvapauden vastaista vaan tavallista akateemista arkea. Sananvapaus on huono kehystys akateemisen maailman kiistoille.

Tärkeää sen sijaan, Fish sanoo, on tiedonhankinnan vapaus: se että tutkija voi esimerkiksi kulkea vapaasti sinne, minne tutkimustulokset vievät. Tärkeää on myös, etteivät ulkopuoliset pääse määräilemään, mitä yliopistolla tehdään. Näitä arvoja kannattaa oikeasti puolustaa.

Yhdysvalloissa kiistellään usein siitä, ketkä pääsevät kampukselle puhumaan tai mihin tarkoitukseen yliopiston tiloja vuokrataan. Fishin mukaan tähänkään ei liity mitään syviä moraalisia teemoja (eikä varsinkaan sananvapauskysymyksiä), ja hän suosittelee hallintoa ottamaan pragmaattisen linjan. Yksi mahdollinen testi on kysyä, tukeeko tilaisuus koulutusinstituution omaa missiota.

Tyypillinen yliopistokohun kulku: tutkija sanoo yliopiston ulkopuolella jotain provokatiivista, ihmiset älähtävät, yliopistoa vaaditaan tilille ja lopulta yliopiston johto ilmoittaa, että tuomitsemme puheenvuorot mutta emme ryhdy toimenpiteisiin. Fishin mukaan tuomitsemiskohta menee väärin, sillä dekaanien ja rehtorien työtehtäviin ei kuulu tuomita tutkijoiden älyvapaitakaan mielipiteitä. Tuomitsemiset myös ikävästi politisoivat yliopiston johtoa.

Jos provosoivat kommentit on esitetty esimerkiksi opetustilanteessa, tilanne on tietysti aivan toisenlainen. Silloin johdon kannattaa tuomita epätarkoituksenmukainen opettaminen, mutta olla hiljaa kommentien varsinaisesta sisällöstä.

Yliopistojen pitäisi Fishin mukaan ylipäänsä välttää liiallisia poliittisia kannanottoja. Ne saavat yliopiston näyttämään poliittiselta toimijalta ja voivat innostaa ulkopuolisia tahoja yrittämään kontrolloida yliopistoja. Muutenkin Fish vierastaa yliopistojen alistamista hyvän tekemiselle tai maailman parantamiselle. Fish kirjoitti teemasta laajemmin hauskasti nimetyssä kirjassaan Save the World on Your Own Time (2008).

Kirjassa käsitellään myös muun muassa läpinäkyvyyttä (Fish vastustaa), vihapuhetta (Fishin mukaan vaikea määritellä puolueettomasti), uskonnonvapautta, totuudenjälkeisyyttä ja Donald Trumpin retoriikkaa. Fish ei painota omia mielipiteitään eikä aina edes kerro niitä. Siksi kirjan nimessä on ”How to think”, ei ”What to think”. Hän haluaa selvittää lukijoille, mistä julkisissa keskusteluissa oikeasti kiistellään. Tämä on aliarvostettu lähestymistapa

Kyösti Niemelä

---

---

Georg Henrik von Wright edustaa suomalaisen tieteen terävintä kärkeä, mutta samalla filosofi on saavuttanut johtavan aseman myös pohjoismaisessa julkisessa keskustelussa. Von Wright valittiin ylivoimaisesti johtavaksi intellektuelliksi Helsingin Sanomien äänestyksissä vuosina 1989 ja 2002.

Modernin ajan ajattelijassa kirjava joukko filosofeista ja tutkijoista valtion virkamiehiin yrittää porautua tämän arkkityyppisen älykön arvostuksen syihin ja tekijöihin. Jotkut kirjoittajista kertovat myös, miten he itse ovat kohdanneet filosofin ja vaikuttuneet hänestä ja hänen ajatuksistaan. Niin ikään esitellään pohjoismaiden merkittävimmän filosofin suosiota — ja myös tämän pessimismin synnyttämää kritiikkiä — Tanskassa ja Ruotsissa.

Kiintoisa ja valaiseva on läpi kirjan kulkeva huomio siitä, että von Wrightilla oli kaksi filosofiminää, joiden välillä on tietynlainen jännite tai ristiriita.

Yhtäältä von Wright edusti muodollisuudestaan ja tieteellisyydestään tunnettua analyyttistä filosofiaa. Sen mukaan luonnontiede pystyy selittämään kaiken ja muidenkin tieteiden tulisi omaksua luonnontieteen kausaalinen menetelmä. Tiede vie teknisten innovaatioidensa avulla ihmiskuntaa eteenpäin kohti täydellistä yhteiskuntaa.

Mutta jo varhain etenkin Oswald Spenglerin Länsimaiden perikadon ja Fjodor Dostojevskin tuotannon inspiroimana von Wright omaksui pessimistisen näkökannan, jonka hän toi esiin esseistä kootuissa kirjoissaan. Tiede hahmottaa maailman koneeksi, objektiksi ja välineeksi, tuhoaa moraaliset arvot ja inhimilliset merkitykset ja päämäärät ja lopulta vie luonnon ja ihmiskunnan perikatoon.

Tämä kaksijakoisuus tulee tiivistetyssä muodossa esiin von Wrightin vuonna 1970 julkaistussa kirjoituksessa Tieteenfilosofian kaksi perinnettä, joka on oivaltavasti sijoitettu tämän kirjan loppuun kuin pisteeksi i:n päälle. Kirjoituksessa hän tarkastelee tieteellistä kausaalista selittämistä ja hermeneuttista merkitysten ja intentioiden ymmärtämistä ihmistieteiden kannalta — luontoa selitetään, ihmistä ymmärretään. Mutta nyt selittäminen on ajanut ymmärtämisen yli.

Turha edes mainita, että von Wrightin huomiot ovat varsin kaukonäköisiä.

Filosofi osasi terävästi ennustaa myös yliopistojen muuttumisen vapaan ajattelun keitaista hyödyllisiksi ja tehokkaiksi tuotantolaitoksiksi, jotka palvelevat taloutta ja muita ulkoa tuotuja tavoitteita.

Kaikkialla aidot päämäärät ovat kadonneet ja välineistä on tullut päämääriä, mikä kiteytyy sokeassa uskossa siihen, että tekninen kehitys vie väistämättä ja automaattisesti kohti parempaa. Von Wrightilläkään ei ole ongelmaan ratkaisua, ja pessimismi varjosti hänen ajatteluaan loppuun asti.

Modernin ajan ajattelija välttää tämäntyyppisten kirjojen perusongelman, kohteensa tarpeettoman myötäsukaisen käsittelyn: kirjassa myös arvostellaan suurta ajattelijaa. Von Wrightkään ei päässyt irti valistuksen palvomasta Järjestä. Postmodernistien kärkevä kritiikki koko valistuksen suurta tarinaa kohtaan jäi von Wrightille etäiseksi. Toiseuteen tutustuminen olisi avannut valkoiselle, eurooppalaiselle miesfilosofille uusia näköaloja ja mahdollisuuksia.

Myöskään von Wrightin ylistetyt esseet eivät nouse maailmankirjallisuuden valioiden tasolle, vaikka akateemikko olikin hyvä kirjoittaja. Turhankin säyseästi kirjoitetuista esseistä puuttuu koukuttavuus, ja oma persoona jää piiloon asiallisuuden taakse.

Toisaalta voi kysyä, pitääkö kaiken aina olla koukuttavaa ja omaa minää korostavaa — sehän on juuri narsistisen kulutuskulttuurin peruspiirre.

Pekka Wahlstedt

---