Pääkirjoitus

Korona on huono opettaja

Valoa näkyy jo tunnelin päässä. Voimme olla suhteellisen luottavaisin mielin, että syksyllä saamme taas palata kateederin taakse, mutta mihin maailmaan palaamme?

Vuosi on koetellut ja haastanut monin tavoin, ja jokainen opettaja ja opiskelija on kehittänyt poikkeustilanteessa erilaisia työskentelytapoja.

Etenemisen tapoja voi pohtia: palataan takaisin vuoteen 2019, jatketaan vuotta 2020 tai muodostetaan niistä jokin synteesi. Selvää on kuitenkin se, ettei koronavirusepidemia voi toimia oppaana siihen, mikä on mielekästä tai kohtuullista. Ollaanko tekemässä informoitua loikkaa vai sokeaa hyppyä?

Parhaillaan yliopistoissa käydään varmasti keskustelua tulevan syksyn opetuksen muodoista. Erilaiset lähi-, etä- ja hybriditoteutukset ovat olleet pohdinnassa, ja päätöksiä on tehty eri hallinnontasoilla vaihtelevassa määrin.

On kuitenkin syytä todeta, että päätös opetuksen toteutusmuodoista tulisi tehdä mahdollisimman yhteisöllisesti – vastuu ei voi olla yksittäisellä opettajalla. Opetuksen lukujärjestys- ja tilakysymykset ovat normaalinakin aikana hankalia. Olennainen kysymys onkin se, haluavatko opiskelijat ja opettajat palata kampukselle vai jatkaa opiskeluitaan ja opetustaan kotoa käsin.

Eri vastauksia on varmasti yhtä monia kuin vastaajia. Joillekin opiskelijoille etäaika on ollut valtava koettelemus, mutta samaan aikaan moni muu on kokenut uudenlaisen vapauden tervetulleena. Samoin opetushenkilökunnan kokemukset ovat vaihtelevia.

Kohtuullista ei ole ainakaan se, että vastaisuudessa jokaiselle opiskelijalle tarjottaisiin sitä, mitä hän haluaa, milloin hän haluaa ja sillä tavalla, jolla hän haluaa. On oltava yhteiset raamit kohtaamiselle ja opetukselle.

Sekään ei ole kohtuullista, että samalla työajalla annettaisiin samanaikaisesti sekä lähi- että etäopetusta. Hybridiopetus, jossa osa osallistujista on läsnä opetustilassa ja osa etäyhteyden päässä, sisältää monia pedagogisia haasteita. Niiden voittamiseksi saamme toivottavasti päteviä käytänteitä ja uusia työkaluja opettajien pedagogiseen työkalupakkiin.

Opettaja luonnollisesti valitsee ne menetelmät, joita hän omaan pedagogiseen osaamiseensa nojautuen pitää mielekkäinä, mutta laajemmista raameista on syytä käydä perusteellinen keskustelu.

On paljon asioita, jotka hoituvat nyt etänä. Näitä kokemuksia on esitelty laajalti pääkirjoituksissa ja kolumneissa. Monet rutiiniluontoiset palaverit siirtynevät etänä käytäviksi, ja ohjaus seurannee perässä.

Tässä yhteydessä myös työtilakysymys nousee esiin: jos esimerkiksi kolmen hengen huoneessa yksi vetää etäopetusta, toinen etäohjausta ja kolmas on etäpalaverissa, kakofonia on taattu. Vetäytymistilat ovat kortilla. Tämä kaikki pakottaa hakeutumaan kotiin töihin riippumatta olosuhteista. Sekään ei ole kaikissa suhteissa optimaalinen tilanne – tuoreessa muistissahan ovat etätyöskentelyn alkuajat keväällä 2020, jolloin lapset ja muut perheenjäsenet tekivät yllättäviä esiintymisiä opetusten ja kokousten taustalla.

On syytä syvällisesti pohtia, mikä on se tapa, jolla 2030-luvun opetusta toteutetaan ihan näin korkeakoulujen yhteisen Digivisiohankkeen hengessä.

Kuva on varmasti hyvin toisenlainen kuin nyt, mutta on yhtä kaikki tärkeää käydä toteuttamistavoista dialogia, koska kysymys yltää opettajien työajasta opiskelijoiden asumiseen opiskelupaikkakunnalla ja luentosalien säilymiseen opetuskäytössä.

Hosumisesta ja sen tuloksista on olemassa karkeita sananlaskuja, joita en tässä toista, mutta yhtä kaikki on selvää, että korona on huono opettaja.

---