Salomo Näkkäläjärvi ja professori Väinö Auer Enontekiöllä vuonna 1923. Monista aikalaisistaan poiketen Auer merkitsi muistiin kuvaamiensa ihmisten nimet eikä nimennyt kuvia vain ”lapin ukko” tai ”kolttalapset”. (Kuva: Museovirasto / suomalaisugrilainen kuvakokoelma)

Tutkimusväsymystä ja rotuoppeja

Saamelaiset olivat pitkään muualta tulleiden tutkijoiden eksoottisia tutkimuskohteita. Nykyään saamelaiset tutkivat omaa kulttuuriaan entistä enemmän itse, mutta menneisyyden painolasti on yhä raskas. Saamentutkimus vaatii hienovaraisuutta myös saamelaisilta tutkijoita.

Eksoottiseksi koetut saamelaiset ovat olleet tutkijoiden kiinnostuksen kohteena vuosisatojen ajan aina ulkomaita myöten. Suomalainen tiedemaailma kiinnostui saamelaisista erityisesti kansallisromanttisessa aallossa 1800-luvulla. Samaan aikaan sukukansoja alettiin tutkia myös esimerkiksi Venäjän, Unkarin ja Viron alueella.

Saamelaiset nähtiin ikään kuin suomalaisten heikompana veljenä, kansana, joka kulkee kohti vääjäämätöntä häviämistään. Ajatuksena oli taltioida kuolevaa kulttuuria.

Aluksi näkökulmina olivat lähinnä kielitiede ja kansatiede. Tieto oli sirpaleista ja asenteellista. Esimerkiksi saamelaisten asumismuotoa pidettiin kehittymättömänä. Porosaamelaisten jutaamista eli siirtymistä laidunalueelta toiselle tai vuotuiskiertoa luonnonolojen mukaan ei aina ymmärretty, tutkija Jukka Nyyssönen kertoo.

— Saamelaisten ajateltiin kiertelevän päämäärättömästi tuntureilla ja järvien rannoilla. Kiisteltiin siitä, seurasiko ihminen poroa vai päinvastoin. Tutkimuksen systematisoitumisen myötä saamelaisia alettiin luokitella ja vertailla muihin kansoihin fysiologian ja kulttuurin perusteella. Saamelaisia pidettiin alempiarvoisina muun muassa siksi, että he harjoittivat pyyntikulttuuria eivätkä maanviljelyä. Sen katsottiin olevan este sivistymiselle.

Nyyssönen työskentelee itsenäisessä Norsk institutt for kulturminneforskning -instituutissa Tromssassa, jossa hän tutkii saamelaista tieteenhistoriaa ja historiankirjoitusta.

Viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana saamelaiset ovat alkaneet tutkia omaa kulttuuriaan yhä enemmän itse. Suomessa tämä tosin tapahtui myöhemmin kuin esimerkiksi Norjassa, jossa varhaisemmassa vaiheessa käynnistetyn koulutuksen ansiosta ensimmäiset saamelaistaustaiset tutkijat aloittivat uraansa jo 1950-luvulla.

Suomessa ensimmäiset saamelaiset kielitieteilijät saivat virkoja 1970-luvulla, mutta heidän joukkonsa kasvoi vasta 1980-luvulla, Nyyssönen kertoo.

— Aluksi tutkimusteemojen lähtökohta oli saamelaisessa todellisuudessa ja koetuissa epäkohdissa, kuten puuttuvissa hyvinvointipalveluissa. Sittemmin huomio alkoi yhä enemmän kohdistua saamelaisoikeuksiin, joita Suomen valtio ei toteuta.

Sukupolvi toisensa jälkeen saamelaisia on haastateltu ja käytetty informantteina ilman, että tieto olisi palannut saamelaisten omaan käyttöön. Aiheina ovat olleet vaikkapa saamelaisten kylmänsietokyky, identiteetti, hengellisyys tai suolistomikrobit.

Tutkimuskohteena oleminen on aiheuttanut tutkimusväsymystä. Esimerkiksi suomensaamelainen teologi Helga West on kertonut blogissaan, miten hänelle tulee lukuisia tutkimushaastattelupyyntöjä Suomen lisäksi esimerkiksi Ranskasta, Isosta-Britanniasta ja Saksasta.

”Vitsin mukaan saamelaiseen perheeseen kuuluu laajan perhepiirin lisäksi myös tutkija, joka väsymättä havainnoi eksotisoitavaa tutkimuskohdettaan. Enää tuo vitsi ei naurata”, West kirjoittaa.

Hän kehottaa pohtimaan, mistä tutkimuksen tarve kumpuaa: saamelaisyhteisöstä, yhteiskunnasta vai lähinnä tutkijan omasta mielenkiinnosta. Akateemiseen vapauteen kuuluu, että tutkija saa itse valita aiheensa. West haluaa kuitenkin kyseenalaistaa, pitääkö akateemisen vapauden aina mennä tutkimuskohteiden edun edelle.

”Sellaisia ihmisryhmiä, jotka ovat hauraamman yhteiskunnallisen asemansa vuoksi kokeneet kaltoinkohtelua tieteen nimissä, on tänä päivänä kohdeltava erityisellä hienovaraisuudella ja kysyttävä: onko tämä tutkimus tärkeää?”

Menneisyydessä painavat etenkin saamelaisiin kohdistuneet rotututkimukset. Yleensä ne liitetään 1900-luvun alkuvuosikymmeniin, mutta tosiasiassa vielä 1960-luvun lopulla esimerkiksi Inarissa suoritettiin fyysisen antropologian nimissä saamelaisten mittauksia. Järjestetyissä tilaisuuksissa alastomia ihmisiä tutkailtiin eri puolilta ja sukuselvityksin arvioitiin saamelaisen rodun puhtautta. Perusteilla olevan Saamelaisten totuus- ja sovintokomission kuulemisraporteissa saamelaiset kertovat omakohtaisesti näistä kokemuksistaan tutkimusobjekteina.

— Suomessa eugeniikka sai sijaa lähinnä ruotsinkielisten tutkijoiden keskuudessa, mutta ei juurikaan suomenkielisten parissa. Todennäköisesti asiaan vaikutti se, että rotuteorian mukaan suomalaiset itse kuuluivat germaanisia rotuja arvottomampaan itäbalttilaiseen tai jopa mongoliseen rotuun, eikä sitä haluttu korostaa, Jukka Nyyssönen arvioi.

Helsingin yliopiston anatomian laitos keräsi 1800- ja 1900-luvuilla saamelaisten hautausmailta vainajienjäänteitä omiin kokoelmiinsa. Esimerkiksi Inarin Vanhasta Hautuumaasaaresta kaivattiin ylös ainakin 152 pääkalloa vuosina 1878 ja 1934. Joitakin kaivetuista luista on pyritty palauttamaan, ja vuonna 1995 melkein sata pääkalloa haudattiinkin uudelleen Inarissa.

Ihmisluukokoelmia perustettiin muutenkin eri puolilla maailmaa. Aineistoksi kelpasivat ylipäätänsä eri kansojen edustajien jäänteet. Esimerkiksi Karoliinisella instituutilla Tukholmassa on hallussaan yli 80 suomalaista pääkalloa, joista ainakin puolet on kaivettu Pälkäneen kirkon hautausmaalta. Niiden palauttamiseksi on noussut kansanliike, joka on saanut tukea myös presidentti Sauli Niinistöltä.

Nyyssösen mukaan tutkijapiireissä on haluttu korostaa sitä, että suomalaisessa tutkimuksessa ei vallinnut niin voimakkaasti hierarkisoiva ajattelutapa kuin Norjassa tai Ruotsissa. Sosiaalidarwinistinen tieteenmetodi vaikutti kuitenkin myös meillä. Lisäksi suomalaisten tekemällä vanhalla tutkimuksella on ollut valtaa määrittää saamelaisuutta. Se on pahimmillaan ollut yksi alistamisen muoto.

Viime vuosikymmeninä saamentutkimuksen ala on vahvistunut. Lapin yliopistoon on perustettu saamentutkimuksen ja arktisen alkuperäiskansatutkimuksen professuurit. Lisäksi Oulun yliopiston Giellagas-instituutissa on tehty pitkään alan pioneerityötä. Uudelleen kasvaneen kiinnostuksen myötä myös tutkimusrahoitusta on järjestynyt kiitettävästi, kertoo saamentutkimuksen professori Sanna Valkonen Lapin yliopistosta.

— Tutkimuksen painopiste on siirtynyt kohti globaalin alkuperäiskansatutkimuksen yleisiä lähtökohtia. Aiempaa enemmän painotetaan yhteisölähtöisiä näkökulmia ja tutkimuksen eettisiä kysymyksiä. Saamelaisten perinteinen tieto ja osaaminen nähdään tieteellistä tietoa täydentävinä, Valkonen sanoo.

Yhteisölähtöisyys on merkinnyt myös sitä, että tutkimusta tekemässä on aiempaa enemmän saamelaisyhteisöissä kasvaneita tutkijoita. Se vaikuttaa tutkimuksen sisällöllisiin painopisteisiin: tutkijat pohtivat, millaisia tiedontarpeita saamelaisilla yhteisöillä on, ja miten niihin voidaan vastata.

— On tärkeää, että rakennamme saamelaista akatemiaa osana suomalaista ja kansainvälistä yliopistolaitosta. Saamelaiset saamentutkijat ovat usein aktiivisia toimijoita myös esimerkiksi poronhoidossa tai vaikkapa politiikassa. Siten he kykenevät näkemään, millaista tietoa yhteisöt tarvitsevat, Valkonen toteaa.

Tämä on hänen mukaansa osa alkuperäiskansojen tietoon liittyvää itsemääräämistä. Saamelaiset voivat määrittää ja rakentaa hyviä tutkimuskäytäntöjä sekä tuottaa itse yhteiskuntaansa koskevaa tieteellistä tietoa muun tutkimuksen rinnalla.

Monet saamelaisasiat ovat vahvasti politisoituneita. Tutkijat joutuvatkin tasapainottelemaan, sillä väärintulkinnan mahdollisuus herättää jännitteitä. Keskeinen kiistakysymys on esimerkiksi se, kenellä on oikeus kuulua saamelaiskäräjien vaaliluetteloon eli ketkä saavat äänestää ja asettua ehdolle saamelaiskäräjävaaleissa.

Sanna Valkonen on havainnut, että voimakkaita tunteita herättävällä alalla tutkijan objektiivisuus saatetaan kyseenalaistaa.

— Voidaan olettaa, että tutkija edustaa tiettyä kantaa ja siksi tulkitaan, että tämän työ on poliittisesti värittynyttä. Jännitteet saattavat ulottua myös henkilökohtaiselle tasolle ja heikentää työhyvinvointia. Toisinaan on myös avoimesti väitetty, että saamelaiset tutkijat eivät olisi riittävän objektiivisia tutkimaan omaa yhteiskuntaansa, hän huomauttaa.

Saamelaisyhteisöissä kasvaneet tutkijat voivat kohdata muutenkin ristiriitoja. He tuntevat usein voimakasta vastuuta yhteiskuntaansa kohtaan. Samalla tieteen palveluksessa oleminen tarkoittaa myös epäkohdista keskustelemista. Nämä seikat eivät aina ole helposti yhteensovitettavissa.

Professori Valkonen on itse saamelainen. Omassa työssään hän pitää tärkeänä saamelaisen akateemisen kentän vahvistamista.

— Pyrin myös edistämään yhteistyötä saamelaisten instituutioiden ja esimerkiksi taiteilijoiden kanssa. Olen havainnut, että kuuluminen saamelaiseen yhteiskuntaan tekee tämän helpommaksi. Muutenkin saamelaisten äänen vahvistaminen edesauttaa tieteellistä ymmärrystä saamelaisiin liittyvistä asioista.

Suomalainen kieli- ja kansatieteilijä T. I. Itkonen sekä neiti Snellman kuvattiin Inarin puvuissa vuonna 1914. Nykyään suomalaisen pukeutumista saamelaiseen asuun pidettäisiin luultavasti kulttuurisena omimisena. Itkonen oli kuitenkin arvostettu tutkija myös saamelaisten keskuudessa, ja hän on laajassa tuotannossaan tuonut esille runsaasti myös saamelaisten kohteluun liittyviä epäkohtia. Studiokuva on otettu tieteellistä työtä varten. (Kuva: Museovirasto / Kansatieteen kuvakokoelma)

Veljekset Duommá Labba, Nihkolas Labba, Jovnna Labba ja heidän renkinsä, Ruotsin Kaaresuvannon puolelta muuttanut Ántt´Ásllat Juuso kuvattuna Siilastuvalla Kilpisjärvellä vuonna 1905. Kuvassa on myös Suomen ensimmäinen maantieteen professori J. E. Rosberg, joka mittasi saamelaisten pituuksia ja kallonympäryksiä Lappiin tekemillään tutkimusmatkoillaan. 182 senttimetriä pitkä Rosberg asettui mittakaavaksi taustalle. (Kuva: Museovirasto / suomalais-ugrilainen kuvakokoelma)

Juhani Nuorgam kuvattiin Seurasaaren ulkomuseossa suopunki kädessään vuonna 1932. Takana loudekota eli pâdde-koahtti, vieressä ahkio. Ulkomuseon alkuperäinen tarkoitus oli valistaa suomalaista kansaa sen muinaisuudesta esittelemällä rakennushistorian kehittymistä ja sukukansoja. Nuorgam toimi Seurasaaressa oppaana usean vuoden ajan. (Kuva: M. Pietinen / Museovirasto / Kansatieteen kuvakokoelma)

Eri puolilla Eurooppaa järjestettyihin etnografisiin näytöksiin alettiin pestata muiden alkuperäiskansojen lisäksi myös saamelaisia 1800-luvun lopulta alkaen. Niin kutsuttuihin lappalaiskaravaaneihin saattoivat jotkut osallistua useammankin kerran. Saksassa vuonna 1925 otetussa valokuvassa ovat Enontekiöltä matkaan lähteneet Hilma Kitti (vas.), Ellen Elvira Kitti sylissään komsiossa tyttärensä Ellen Kitti sekä oikeassa reunassa Elli Autto sylissään tyttärensä Anni Autto. Mahdollisesti kyseessä on postikorttikuva, joita ”esiintyjät” saattoivat myydä yleisölle näytösten välissä. (Kuva: Franz Dubbick / Museovirasto / suomalais-ugrilainen kuvakokoelma)

---