---

Meneekö maine ja onko sillä merkitystä?

Someviha satuttaa ja ärsyttää, mutta kollegoilta tuleva asiaton palaute voi sekä lietsoa somekansaa että haitata tutkijan urakehitystä.

Tutkijan odotetaan näkyvän entistä enemmän yhteiskunnallisilla estradeilla: antavan haastatteluja, kirjoittavan blogeja, päivittävän somessa. Se kuuluu yliopistojen lakisääteiseen kolmanteen tehtävään, yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen. Julkisuuteen antautumalla tutkija kuitenkin altistaa itsensä monenlaisille lieveilmiöille.

”Työhuoneeni ovea yliopistolla on käyty kuvaamassa ja kuva julkaistu Twitterissä verhottuna uhkauksena: tiedämme mistä sinut löytää”, historiantutkija Oula Silvennoinen kirjoittaa Kun tutkija kohtaa vihaa -kirjassa.

Poliittisen historian tutkijan Noora Kotilaisen ja politiikan tutkijan Johanna Vuorelman toimittamassa kirjassa tutkijoiden kohtaamaa häirintää ja painostusta käsitellään eri muodoissaan 12 luvussa. Some näkyy ja kuuluu, mutta on lopulta vain yksi osa kokonaisuutta.

— Keskustelussa nousevat helposti esiin tutkijat ja toimittajat ja vellova massa, joka kohdistaa heihin vihapuhetta, mutta ilmiö ei tyhjene siihen, Vuorelma sanoo.

Johanna Vuorelma (Kuva: Linda Tammisto)

Tutkijoihin on aina kohdistunut painostusyrityksiä myös ylhäältä päin, vallanpitäjiltä. Ari Turusen ja Petri Laukan kirjoittamassa luvussa kerrotaan esimerkiksi siitä, miten paavi asetti 1600-luvulla Leidenin yliopiston opiskelijat kirkonkiroukseen. Yliopisto kun pyrki mahdollistamaan tutkimuksen vapauden ja hyväksyi opiskelijoita uskontokuntiin katsomatta.

Nyky-Suomessa tutkijoita kärjekkäimmin kritisoivat päättäjät ovat olleet perussuomalaisia. Esimerkkejä löytyy kirjasta useita. Kansanedustaja Jani Mäkelä on paheksunut Twitterissä esimerkiksi Oula Silvennoisen Suomen holokaustisuhdetta käsitelleen tutkimuksen saamaa rahoitusta:

"Kyseinen rahoitus on täydellistä pelleilyä ja kyseessä ei ole tutkija vaan aktivisti."

— Tämä on tyypillistä minimoimista, että nostetaan henkilö keskiöön ja käydään tutkimuksen sijaan hänen kimppuunsa, Kotilainen sanoo.

Noora Kotilainen (Kuva: Mirva Helenius)

Oppositiopuolueen kansanedustajilla ei ole merkittävästi valtaa siihen, kenelle ja millä perusteilla tutkimusrahaa jaetaan. Mutta entä seuraavien eduskuntavaalien jälkeen? Voimmeko olla varmoja, ettei Suomessa käy kuten Puolassa tai Unkarissa? Muistakin puolueista on kuulunut kommentteja ”perustuslakitalebaneista” ja ”kaiken maailman dosenteista”.

Ehkä vaikeimmin käsiteltävä aihe on tutkijayhteisön sisältä kumpuava häirintä tai suoranainen vihapuhe. Mutta mistä tarkalleen ottaen puhummekaan? Mikä on vielä asiallista kritiikkiä ja mikä jo vihapuhetta? Vihapuheella ei Vuorelman mukaan ole yhteisesti jaettua merkitystä. Se vaikeuttaa keskustelua.

Kritiikki, ankarakin, kuuluu tieteentekoon. Välillä tieteellinen debatti kuitenkin leviää lehtien palstoille ja sosiaaliseen mediaan. Tutkijoiden väliset debatitkin voivat joskus olla rajuja. Tällöin keskiöön saattaa nousta tutkija eikä tutkimus. Kollegoilta saatu kritiikki voi villitä somekansaa ja tehdä kohteena olevalle tutkijalle kipeämpää kuin pelkästään ”alhaalta päin” tuleva hälinä.

— Joskus on ehkä helpompi ottaa vastaan kovaakin kritiikkiä jo tunnetulta vastapuolelta kuin omalta viiteryhmältään. Tämä on vaikea kysymys, jota ei ole paljon käsitelty, Kotilainen pohtii.

Oula Silvennoisen maine tietyissä kansallismielisissä piireissä on musta, mutta tutkijayhteisössä hän on yhä arvostettu. Silvennoinen itse kirjoittaakin vihamyrskyjen herättävän hänen uteliaisuutensa ja osoittavan tutkimusaiheensa merkityksen.

Tulevaisuudessa maineen merkitys tutkijalle voi korostua, oikeustieteen tohtori Miikka Vuorela arvioi kirjassa. Yhteiskunnallinen vaikuttaminen korostuu entistä enemmän tutkijoiden työssä, ja jos negatiivinen julkisuus onnistuu horjuttamaan tutkijan mainetta ja uskottavuutta, vaikutukset voivat näkyä myös urakehityksessä.

— Ensimmäisenä mieleen tulee dosentti Markku Ruotsila, joka on itse tuonut esiin, että katselee asioita konservatiivisesti. Hän on puhunut haastatteluissa siitä, että hänen tutkimusnäkökulmaansa ei hyväksytä akateemisessa yhteisössä ja sen takia hänen uransa ei ole edennyt, vaikka julkaisupuolella on meriittejä, Vuorelma sanoo.

Syy–seuraus-yhteyttä on kuitenkin yleensä vaikeaa todistaa.

— Tämäntyyppisiä tapauksia Suomessakin on, mutta siinä on aina mukana tutkijan oma tulkinta. Akateemisen yhteisön tulkinta voi olla jotain muuta.

Kun tutkija kohtaa vihaa -kirja on rajattu käsittelemään yhteiskuntatieteilijöitä. Vihapuhe ja häirintä eivät Kotilaisen ja Vuorelman mukaan kuitenkaan kunnioita tieteenalojen rajoja. Tämän on koronapandemiakin osoittanut. Moni virologi ja oikeustieteilijä on joutunut kovempaan julkiseen myllytykseen kuin ikinä aiemmin.

— Vihapuhe ei ole tieteenalasta kiinni, vaan siitä, mikä asia milloinkin politisoituu, Noora Kotilainen sanoo.

---