Kolumni

Joki, järvi ja akateeminen professio

Akateemista työtä ja professiota on tutkittu paljon korkeakoulututkimuksessa niin Suomessa kuin kansainvälisesti. Tutkimuksia yhdistää havainto siitä, että akateemista professiota eli yliopistojen tutkijoita ja opettajia on hankala luokitella yksiselitteisesti.

Akateemista professiota on jäsennetty eri tavoin. Perinteisin näkökulma on status ja asema. Tässä lähestymistavassa professorit ovat perinteisesti olleet palkkauksen ja statuksen suhteen arvostetuimpia.

Perinteinen lähestymistapa on myös erojen ja samankaltaisuuksien analyysi tieteenaloittain. Tässä tarkastelussa luonnontieteet, lääketiede ja tekniikka ovat rahoituksen kannalta arvostetuimpia.

Akateemista työtä on tarkasteltu myös työsuhteiden pysyvyyden näkökulmasta. Vakaimpia työsuhteita ovat olleet lehtoraatit ja professuurit.

Akateemista professiota on analysoitu myös sukupuolten mukaan. Yleinen havainto on, että naiset ovat yliedustettuina alemmissa palkkaluokissa, mutta aliedustettuina ylimmissä palkkakategorioissa.

Yhteistä eri jaotteluille on havainto siitä, että akateeminen professio on jatkuvassa muutoksessa niin akateemisten urien, työsuhteiden pysyvyyden kuin statuksenkin suhteen. Mikään ammattiryhmä ei ole enää itsestään selvästi vakaa ja ennustettava, ja jokaisen ryhmän sisällä on suurta vaihtelua. Esimerkiksi professorit rekrytoidaan nykyisin useimmiten määräaikaisiksi apulaisprofessoreiksi tenure trackille eli professorin vakinaistamispolulle.

Suomessa on myös OECD-maista vähiten pysyviä työsuhteita ja yliopistojen vakaa perusrahoitus on Länsi-Euroopan pienintä. Oman lisänsä tuo se, että työnantajat luovat uusia ammattinimikkeitä, jotka hämärtävät perinteisiä toimenkuvia. Tuorein esimerkki on tenure track -työsuhde, joka on Suomen työlainsäädännölle tuntematon työsuhteen muoto. Eri suuntiin vetävät muutokset sumentavat kokonaiskuvaa siitä, mikä akateemisessa professiossa on olennaista.

Vaihdan tyylilajia ja katson akateemista professiota metaforisesti.

Kuvitellaan, että akateemista professiota kuvaa joko järvi tai virta. Kukin ammattiryhmä voidaan nähdä erillisinä järvinä, joissa kukin asustamme ja puolustamme oman järvemme ekosysteemiä siihen tunkevia vieraslajeja vastaan. Järven olosuhteita voidaan säännöstellä pitämällä huolta siitä, ettei järveen pääse sisälle kuin oman ammattiryhmän lajeja. Kesäpäivän auringossa järvessä onkin kiva lillua lajitovereiden kanssa. Mutta miten käy silloin, jos nousee myrsky?

Voimme leikkiä myös ajatuksella, että kuulumme akateemisen profession virtaan, jossa päädymme mutkittelevia jokia ja puroja pitkin lampiin ja järviin, joissa lyhyemmissä tai pidemmissä oleskeluissa meitä yhdistävät oman tieteenalamme näköalat ja oma ammattiryhmä.

Koska uimme profession virrassa, emme kuitenkaan kiinnitä liikaa huomiota siihen, missä kohdin pysähdymme ja kuinka pitkäksi aikaa, kunhan meillä kaikilla on mielekästä tekemistä koko ajan.

Samalla virran varrella huomaamme, että tarvitsemme erilaisia jokia ja puroja, jotta akateemisen profession ekosysteemit toimisivat hyvin. Virtojen ekosysteemit ovat nimittäin monimuotoisempia kuin lampien tai karujen järvien, sillä virroissa on enemmän ravintoa ja lajeja kuin seisovassa vedessä.

Onko näillä kielikuvilla yhteys akateemisiin ammattiyhdistyksiin? On toki. Edustan tässä tosin vain itseäni.

Pitäisikö meidän akateemisen profession jäsenten määritellä itseämme erillisinä ja keskenään kilpailevina ekosysteemeinä? Vai uimmeko kaikki samassa akateemisen työn, urien ja profession virrassa? Pitäisikö meidän siis korostaa erilaisuuksia vai yhtäläisyyksiä? Kysymyksen voisi tiivistää myös näin: kuka hyötyy, jos emme tee yhteistyötä?

---