Kirja-arviot

---

Vaikka olen opiskellut naistutkimusta, Ella Kivikoski (1901–1990) ei ole tullut vastaan, ei kirjoissa eikä luennoilla. Ei, vaikka hänen ansioluettelonsa on näyttävä. Kivikosken kirjoittamat Suomen esihistoriaa käsittelevät teokset ovat kuluneet monen lukijapolven käsissä.

Omana aikanaan hän myös julkaisi kirjoituksia Kotilieden kaltaisissa koko kansan lehdissä, ja häntä haastateltiin esimerkiksi Aamulehteen. Väiteltyään Kivikoskesta tuli Helsingin yliopiston ainoa naisprofessori ja samalla Pohjoismaiden ensimmäinen naispuolinen arkeologian professori. Hän oli myös Suomalaisen Tiedeakatemian ensimmäinen naisjäsen. Viime vuosikymmeninä hän on kuitenkin ollut tuntematon alansa ulkopuolisille.

Tämä onneton tosiasia korjataan tässä kirjassa. Tiedenainen peilissä peilaa kansainväliset mitat täyttävää uranuurtajaa monelta kantilta monen tutkijan voimin. Osa artikkeleista on tieteellisen yksityiskohtaisia ja perusteellisia, osa pohjaa työtovereiden ja oppilaiden muistelmiin. Mukana on myös professorin omia kommentteja työstään ja elämästään.

Kivikosken lapsuus ja nuoruus ennen akateemista uraa oli aika tavallinen. Perheen kesänviettopaikka, kartano Tammelan Hevonniemen kylässä, oli kuitenkin hyvin vanha, ja alueelta löytyy erilaisia ihmistoiminnan jäännöksiä esihistorialliselta kaudelta alkaen. Arkeologisissa kaivauksissa alueelta on löytynyt esimerkiksi rautakauden keramiikkaa.

Tämä ennusti Kivikosken tulevaa ammatinvalintaa, ja rautakausi olikin hänen suurin kiinnostuksen kohteensa. Ensin Kivikoski opiskeli historiaa, josta ei ole pitkä matka arkeologiaan. Hän oli erityisen kiinnostunut rautakauden Ahvenanmaasta.

Hän tutki myös rautakauden naista ja teki aiheesta laudaturinsa vuonna 1930. Arvosana oli oudon vaatimaton verrattuna Kivikosken muihin arvosanoihin. Kirjassa kysytään, onko syynä ollut se, että Kivikoski tutki laudaturissaan naisen asemaa. Aihe saattoi tuon ajan yliopistossa olla liian rohkea. Sittemmin Kivikoski erotti jyrkästi sukupuolen ja tieteenteon toisistaan – tiede on universaalia, neutraalia ja puolueetonta.

Kiintoisa on myös Kivikosken ja arkeologian asema ja merkitys toisen maailmansodan aikoina. Kun miehet olivat rintamalla, naisille avautui tilaisuus edetä urallaan nopeammin, vaikka toiminta lotissa sitoi heitäkin. Kivikoski hoiti 1940-luvulla Muinaistieteellisen toimikunnan esihistoriallisen osaston amanuenssin tehtävää, ja sen ohella hän kuului Suomen Muinaismuistoyhdistyksen johtokuntaan. Näiden tehtävien lisäksi Kivikoski osallistui ahkerasti erilaisiin julkaisuhankkeisiin.

Eritoten Saksan vaikutuksesta muinaishistoria, etenkin keski-aika, nousi keskeiseksi tutkimuskohteeksi historiassa ja arkeologiassa. Kivikoski joutuikin tutkimustyössään poliittisten jännitteiden keskelle. Pyrittiin osoittamaan, että Itä-Karjalan alue on alun perin suomalaista juurta ja kuuluu Suomelle. Kivikosken tutkimukset eivät tätä tukeneet. Tämä vaikeutti professuurin saamista, mikä kuitenkin onnistui sodan jälkeen vuonna 1948. Muutenkin nationalismi oli kaksikielisessä kodissa kasvaneelle ja kansainvälisesti suuntautuneelle tutkijalle vierasta ja vastenmielistä.

Kirjan paras puoli on monipuolisuus: lukija oppii tuntemaan Kivikosken niin tutkijana kuin yksityishenkilönäkin. Myös ympäröivä yhteiskunta ja sen muutokset nivotaan Kivikosken tutkimuksiin ja tieteen kehitykseen. Huono puoli on, että monissa artikkeleissa kerrotaan samoja asioita, vain vähän eri tavoin ja sanoin. 600-sivuisesta opuksesta löytyy myös arkeologian hienouksiin uppoutuvia artikkeleja, jotka menevät alan ulkopuoliselta ohi.

Pekka Wahlstedt

---