Kolumni Jussi Vauhkonen
Kahdella jakkaralla ihmiskunnan palvelukseen
Väitöskirjaa valmistelevalla nuoremmalla tutkijalla on yliopistossa kaksi jakkaraa. Toisella istuessaan hän on opillisen meritokratian noviisi- tai kisälliasteella, vailla täysiä oikeuksia puhua tieteenharjoittajan syvällä rintaäänellä. Toisella istuessaan hän on erään valtion viraston organisaation osanen, jolla on työntekijän – toisinaan jopa virkamiehen – oikeudet ja velvollisuudet. Ensimmäinen jakkara seisoo tukevasti yliopistodemokratian, tutkintosäännön ja arviointikäytäntöjen jaloilla. Toisen jakkaran jalkoina ovat samat säännöt ja käytännöt kuin kaikkialla muuallakin suomalaisessa työelämässä.
Hyvässä yliopistossa ei työnantaja eikä työntekijä yritä vaihtaa jalkoja jakkarasta toiseen oman mielensä mukaan. Työn johtamiseen ja jakamiseen, työstä palkitsemiseen ja työyhteisön ongelmatilanteiden selvittämiseen yliopiston laitoksilla ja tutkijakouluissa soveltuvat samat keinot kuin muillakin työpaikoilla. Silloin tarvitaan neuvottelujärjestelmää, taitavia esimiehiä, julkisia ja ymmärrettäviä käytäntöjä – ja ammattimaista otetta. Silloin ei tarvita silinterihattuja, miekkoja tai laakeriseppeleitä.
Kahden jakkaran olemassaolo on haastava tilanne niin työnantajalle kuin työntekijöillekin. Tilannetta vaikeuttaa se, että osa nuoremmista tutkijoista ei ole palvelussuhteessa vaan työskentelee apurahan turvin yliopiston työyhteisön osana. Tämä ongelma on kuitenkin helppo ratkaista. Säätiöiden tarvitsee vain luopua myöntämästä elatusapua ja siirtyä rahoittamaan tutkijoiden kunnollisia työsuhteita yliopistoihin tai tutkimuslaitoksiin.
Myös tutkimustyöhön itseensä sisältyy usein jännite työn yhteisöllisyyden ja saavutusten yksilöllisyyden välillä. Tutkimuksen tekemisestä keskustellaan jatkuvasti eri-ikäisten kollegojen kanssa, apua saadaan ja annetaan. Tutkinnot, projektit ja palkinnot tulevat silti vain yhden ihmisen nimellä. Tämän jännitteen hallitsemiseen silinterien ja seppeleiden symboloima jatkuvuus on hyvinkin tarpeen.
Jakkaroiden välille samoin kuin yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden välille saattaa syntyä ristiriitoja. Kaikkein syvin ristiriita on kuitenkin kirjoitettu peräti yliopistolain neljänteen pykälään. Siinä yliopistojen tehtäväksi asetetaan opiskelijoiden kasvattaminen palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa.
Ei ole jäänyt epäselväksi, kuinka isänmaa haluaisi tulla palvelluksi. Huipulle asti olisi itse kunkin itsensä innovoitava, jotta Suomi pärjäisi globaalissa kilpailussa. Olisi autettava yrityksiä tahkoamaan innovaatioista yhä enemmän rahaa jaettavaksi yhä harvemmille.
Tiedämme senkin, millä keinoin isänmaata olisi palveltava. Kunnia on kirkkainta, kun sen on rehdissä kilvassa saavuttanut. Rehtiys tosin saattaa joskus rakoilla, mutta niin on kunniakin nopeasti katoavaista. Kilpailukyky (ei riitä että omistaa juoksukengät!) on todistettava säännöllisin – mieluiten lyhyin – väliajoin.
Isänmaa on läsnä aina silloin, kun tutkijalta odotetaan jotain. Ihmiskunta on enemmän vuorossa silloin, kun tutkija olisi saamapuolella. Ne, jotka ammatikseen käyttävät tutkijankoulutusjärjestelmän kaltaisia lumesanoja, löytävät helposti sivistyksen valon ja valistuksen voiman, kun pitäisi perustella pienipalkkaisen ja arvaamattoman tutkijanuran mielekkyyttä.
Mutta laissa kauniisti muotoiltua tavoitetta ei pitäisi sivuuttaa kevyesti. Tieteentekijällä on yhä suurempi vastuu koko ihmiskunnalle – globaalissa taloudessa kun eletään. Nykyisessä innovaatiojärjestelmässä ei kuitenkaan ole oikein sijaa kysymyksille ilman valmiita vastauksia (expected results). Hyvässä yliopistossa sen sijaan olisi mahdollisuus ottaa selvää, mitä ihmiskunta toivoisi, jos saisi suunvuoron.
Jussi Vauhkonen valmistelee väitöskirjaa Helsingin yliopistossa.
|