Kolumni Anna Kortelainen

Henkilökunta autiolla saarella

1220-luvun alussa Bolognan yliopiston väki kyllästyi: yliopiston akateeminen vapaus oli vähitellen kaventunut ja oli nyt kokonaan katoamassa. Keskiaikainen Pohjois-Italian oppinut ei moista sietänyt. Niinpä väki perusti uuden, vapaamman yliopiston Padovaan.

Joskus on käynyt mielessä tismalleen sama alusta aloittamisen ajatus. Akateeminen opetus ja tutkimus ovat byrokratisoituneet ja markkinoituneet siihen pisteeseen, että olisi puhdistusliikkeen aika. Akatemian idea on olla tieteellisen maailmankatsomuksen instituutio. Maailmanuskontojakin on ollut historian kuluessa tarpeen uudistaa: puhdistajat ovat palanneet perusajatukseen, vetäytyneet vuoristoon palatakseen alkulähteelle tai naulanneet uhmakkaat teesinsä esille.

Opiskelijoille soisin saman akateemisen vapauden kuin mistä itse sain nauttia 1980- ja 90-lukujen vaihteessa. Mutta yhtä lailla myös henkilökunta on oikeutettu akateemiseen vapauteen: siihen, ettei työura mene paperisotaan ja oppiaineen perusrahoitukseen liittyvien irtopisteiden nyppimiseen sieltä ja täältä. Parhaat vuodet, jotka voisi jakaa parhaita vuosiaan elävien työtoverien kanssa ja tehdä sukupolvensa osuutta suomalaisessa tieteessä, menevät ihan muuhun.

Viranhauista ja kilpailusta vetäytyneen satunnaisen tuntityöläisen näkökulmasta kunnioitan työyhteisöä ennen kaikkea lahjakkuuksien liittoutumana. Ammattikunnan antama opetus ja tekemä tutkimus on se, mitä meistä jää jäljelle. Absurdien säästötavoitteiden ja byrokraattisten kafkailujen suorittaminen ei tunnu jälkipolvissa millään tavalla, ei jätä mitään jälkeä kulttuuriimme, ei anna mitään todellista kenellekään. Työrauhan vallitessa opetus tuottaa iloa suunnittelijoilleen ja toteuttajilleen eikä ole epätoivoista puuhaa vain sen takia, ettei siihen saa määrärahoja. Työrauhan vallitessa on tilaa tieteelliselle keskustelulle lounaspöydässä ja seminaarissa eikä ihmisiä ajeta kaikessa niin vastakkain, että dialogi on silkkaa utopiaa.

Esimerkki: jos ja kun Helsingin yliopiston taidehistorian oppiaineen täysin ainutlaatuinen Sireniakirjasto tuhotaan lähivuosina, näen sen koko työyhteisön silpomisen symbolina. Jos kerran erikoistuneen kirjaston voi hajottaa ja työntää tehtaan jatkeeksi, miksei mitä tahansa erikoistunutta työyhteisöäkin seuraavaksi silputtaisi massaoppineisuuden avokonttoriksi? Hehtohalli ja halpamarket, jossa kustannustehokkuus on tärkein tieteellinen normi. Henkilökunta kellokorttien takaisissa lastulevylooseissaan, ruodussa ja minimoituina kuin hautuumaan matkalaukut.

Jos yliopisto ei kuuntele oppinutta, kokenutta ja älykästä henkilökuntaansa, miten se voisi olettaa ympäröivän yhteiskunnan ja elinkeinoelämän suhtautuvan akateemisesti koulutettuihin ammattitaitoisina ja hyödyllisinä asiantuntijoina, joita kannattaa palkata? Jos yliopisto suhtautuu omaan henkilökuntaansa väliaikaisena pätkätyöläisten nostoväkenä, miten se voisi odottaa muun Suomen kunnioittavan yliopistoa välttämättömänä, absoluuttisen pysyvänä ja siten rahoittamisen arvoisena laitoksena?

Jos saisikin aloittaa oppiaineen rakentamisen alusta: institutionaalinen rahoitus- ja hallintosimputus ulos, opettavat ja tutkivat sekä kirjastoa ja tiedonhakua hoitavat ja kasvattavat ihmiset tilalle. Jos nyt pitäisi ottaa oppiaine autiolle saarelle mukaan, niin jokainen meistä kai ottaisi nimenomaan opettajat, tutkijat ja kirjastonhoitajat. Syksyllä 1987 Turun yliopiston puheopin lehtori julisti meille keltanokille, että perimmältään ihmiskunta tarvitsee vain kahta ammattiryhmää: taiteilijoita ja opettajia. Yliopistoväki on kumpaakin.

Anna Kortelainen on FT ja vapaa tutkija. Hänen kirjastaan “Naisen tie” oli arvostelu Acatiimissa 1/2007. Kortelaisen kuva: Otava/Sini Laine