Kolumni Risto Nieminen

Minun yliopistoni

Yliopistojen rakennemuutosta koskevaa keskustelussa ovat vahvasti olleet esillä elinkeinoelämän ja politiikan äänenpainot sekä hallinnon näkökulma, siis eräänlainen lintuperspektiivi. Tämä on ymmärrettävää, onhan kyse verovaroin maksetusta toiminnasta. Vaikka yliopistolaitos saa osakseen perusteltuakin arvostelua, sen kasvavasta tärkeydestä vallitsee täydellinen yksimielisyys. Kaikki haluavat yliopistoille hyvää ja työntävät niitä “huippua” kohti, keinoista vain ollaan eri mieltä. Olisikohan niin, että eri toimijoiden todelliset tavoitteet ovat sittenkin kovin erilaisia?

Paljon vähemmälle huomiolle on jäänyt sammakkoperspektiivi, yliopiston arki ja aherrus, elämä juoksuhaudoissa. Millainen olisi hyvä yliopisto(laitos) sisältäpäin katsottuna? Mikä motivoi ihmisiä yliopistourille? Näkemyksiä on taatusti monenlaisia, mutta käytän tilaisuutta hyväkseni ja naulaan muutaman oman teesini.

On mahdotonta kuvitella hyvää yliopistoa ilman elävää, korkeatasoista tutkimusta, enkä nyt tarkoita mitään näennäistutkimus- tai selvitystyötä. Tiedon ja ymmärtämyksen jano ja mahdollisuus tutkimustyöhön ovat tärkeimmät motivoivat tekijät, jotka voivat kantaa opettajat pitkänkin uran yli. On oikein, että opetusansioita punnitaan urakehityksessä, mutta yliopiston tekee yliopistoksi vain vahva perustutkimus ja siihen tukeutuva tutkijakoulutus. Koulutukselliset “pussinperät” kannattaa siivota pois yhteistyössä ammattikorkeakoulujen kanssa, osana yleistä toimialarationalisointia.

On selvää, että lahjakkaiden opiskelijoiden rekrytointi tulevaisuudessa on yliopistojen kohtalonkysymys. Yliopistotasoisiksi lasketuista koulutuspalveluissa on Euroopassa ylitarjontaa. Rekrytointi ei tarkoita houkuttelua ja yleistä lepsuilua tavoitteissa. Päinvastoin, on selviä todisteita siitä, että määräajoista ja oppimistavoitteista kiinnipitäminen johtaa kaikin tavoin parempaan lopputulokseen. Elitismi ei ole kirosana. Opiskelijat ja nuoret tutkijat tarvitsevat selkeitä signaaleja ja uratikkaiden askelmia kavuttaviksi ja myös paljon vastuuta kannettavaksi.

Yliopisto-opetuksen ja -tutkimuksen luonteeseen kuuluu avoin ja rehti kilpailu, yhä enemmän kansainvälisillä kentillä. Kilpailun kohteita ovat parhaat opiskelijat, resurssit, mukaan luettuna infrastruktuuri, sekä tietysti tutkimustulokset. Sääntöjen pitää olla etukäteen selvillä. Kilpailu ei kuitenkaan ole itsetarkoitus eikä sillä pidä liikaa näännyttää sen paremmin kilpailijoita kuin tuomareitakaan.

“If you pay peanuts, you get monkeys”. Professorien ja muiden yliopisto-opettajien sosiaalinen status on laskenut eikä enää riitä palkan korvikkeeksi. Kansainvälinen vertailu paljastaa armottomasti heikot houkuttimet, erityisesti haitarin yläpäässä. Esitetyt uudet hallintomuodot, julkisoikeudellinen yhteisö tai yksityisoikeudellinen säätiö, ovat tässä suhteessa lupauksia antavia. Raha ei jatkossakaan ole tärkeä tekijä yliopistouralle hakeutumisessa, mutta on lyhytnäköistä jättää erilaiset markkinamekanismit vaille huomiota.

Aloitin yliopistourani 37 vuotta sitten tutkimusapulaisena TKK:n kylmälaboratoriossa ja professorin työni 29 vuotta sitten Jyväskylän yliopistossa. Olen kierrellyt erilaisia kampuksia kaikissa maanosissa ja ollut kuuden yliopiston palkkalistoilla. Edelleenkin on mieluista lähteä aamulla töihin. Oma ala kiinnostaa kovasti, eikä kasvanut “public service”-roolikaan ole vastenmielinen. Yliopistoura on hieno valinta, ja se voidaan tehdä vielä hienommaksi. Siitä hyötyvät kaikki.

Kirjoittaja on akatemiaprofessori TKK:ssa