Kolumni Tuula Hirvonen
Yliopisto – onhan sekin työyhteisö?
Töihin on mukava mennä, työtovereita tervehtii, kun heidät tapaa, ja päivän tehtäviin tarttuu mielellään. Työssä on muitakin tavoitteita kuin selvitä illaksi kotiin, ja oma mieli pysyy virkeänä sen sijaan, että on tyhjääkin tyhjempi päivän päätteeksi. Tällaisen jokainen tunnistaa hyväksi työyhteisöksi, vaikkei sitä osaisikaan määritellä teoreettisesti.
Yliopisto täyttänee työyhteisön tunnusmerkit? Mitä muuta tarvitaan kuin yhteinen työpaikan osoite ja palkanmaksukuitti, jotta työyhteisö olisi vielä hyväkin?
Itse tunnistan omasta laitoksestani ja yliopistostani juuri noita myönteisiä asioita, ja siksi olen pysynyt siellä töissä harkitsematta kovin vakavasti muita vaihtoehtoja. Yliopisto on mielenkiintoinen, monipuolinen, haasteellinen ja haastava työpaikka. Virkoihin nimitetyillä on kohtuullinen varmuus jatkuvuudesta. Nykyisin monet sellaiset hyvän työyhteisön palvelut kuin työterveydenhoito ja kulttuuri- ja liikuntamahdollisuudet on hoidettu hyvin. Nämä eivät kuitenkaan ole työpaikan tunnusmerkkejä siksi, että työnantaja on yliopisto, vaan siksi, että näin kuuluu olla. Yliopistossa on kuitenkin omat erityispiirteensä, jotka houkuttelevat ihmisiä sinne töihin ja myös kiinnittävät heidät sinne. Tärkeintä akateemisessa työssä lienee sen haasteellisuus ja mielenkiintoisuus. Työn vapausasteet ovat aivan jotain muuta kuin suorittavassa työssä: jokaisen työ muodostuu tekijänsä näköiseksi, eikä ole periaatteellisia esteitä kehittää sitä. Kaiken perustana on lain antama suoja opetuksen ja tutkimuksen vapaudelle.
Kaikki ei kuitenkaan nykyisin ole niin hyvin, että yliopisto olisi kaikille hyvä työyhteisö. Kun työyhteisöstä puhutaan, nämä parhaat asiat eivät tule ensimmäiseksi mieleen edes niille, joiden kokemukset ovat pääasiassa myönteisiä. Sen sijaan alituinen kiire, liian pitkät työpäivät, määräaikaiset nimitykset ja monenlaiset jatkuvat muutokset saavat aikaan epävarmuutta ja ahdistusta, joita monikaan meistä pitempään yliopistossa työskennellyt ei muista aiemmin samassa määrin kokeneensa. Työtä yliopistoissa on aina osattu tehdä, mutta aina siellä ei ole tarvinnut juosta yhtä kovaa kuin nyt. Jos ei koskaan ole aikaa ilman kalenterin tutkistelua käydä kahvilla työtovereiden kanssa, vauhti on liian kova.
Yliopistokeskustelussa kilpailusta on tulossa mantra, joka ohjaa toimintaamme samalla tavalla kuin 1990-luvun säästämisoppi. Uuden opin mukaan vain kovalla kilpailulla pääsemme maailman huipulle. Sellaiseen työpaikkaan ei tunnu kuuluvan kahvittelu, jutustelu eikä muunlainen luova joutilaisuus, joka edistää ajattelua, luo hyvää työyhteisöä ja rakentaa yhteisöllisyyttä.
Hyvään työyhteisöön kuuluu yhteisöllisyys, keskinäinen kunnioitus ja kaikkien työn arvostus. Siellä ei ole epätervettä tarvetta korostaa omaa alaa tai tavoitteita ja painaa muita alas, eikä siellä tarvitse erikseen rakentaa yhteisöllisyyttä, vaan se on toiminnan kantava pohja. Jos henkilöstön hyvinvoinnista ja yhteisöllisyydestä ei huolehdita, toteutuvat kilpailu ja rakennemuutokset henkilöstön kustannuksella. Ihmiset palavat loppuun yhä nuorempina, ja tilalle tulee uusi sukupolvi – mikäli yliopisto enää on vetovoimainen työpaikka pätkätöineen ja nykyisine palkkatasoineen.
Kirjoittaja on Yliopistonlehtorien liiton puheenjohtaja |