Uusi yliopistojohtaminen –
kuin kala boolimaljassa
Uusi yliopistojohtaminen viittaa tässä jutussani
viime vuosikymmenten aikana valtavien reformien
kohteeksi joutuneeseen julkisen palvelutuotannon
johtamiseen. Uudessa julkishallinnon johtamisessa
keskeistä on yleispäteviksi ajateltujen johtamisoppien
tuominen julkisen palvelutuotannon
kentälle. Uutta on yrittäjyyden ja revolutionääristen
muutosten korostaminen
sekä keskeiseksi
johtamisen keinoksi
muodostunut laskentatoimi.
Reformi etenee
hyvin saman sisältöisenä
globaalisti.
Koska yliopistojen
toiminnassa on kyse julkisesta
palvelutuotannosta,
samat reformipaineet
kohdistuvat myös
niiden johtamiseen.
Suomessa saataneen
pian uusi yliopistolaki.
Sen voimaantuloa ajatellen
yliopistoissa on
laadittu kovalla kiireellä
uusia johtosääntöjä,
mietitty taloushallintoon
kohdistuvia uusia vaatimuksia, rekrytointia,
riskien hallintaa ynnä muuta välittömästi laista
seuraavaa hallinnollista uudistusta. Yliopistojen
uusi hallinto ottaa mallinsa yrityksistä, hallituksen
ja toimitusjohtajan välisine työnjakoinen.
Yrittäjyyttä, rakenteellista kehittämistä, revolutionäärisiä
muutoksia ja muutosjohtamista perätään.
Meneillään olevaa reformia pohjustaa yliopistolaitoksessa
jo vuosikymmenen ajan edennyt
prosessi, jonka myötä keskeisesti kollegiaalisuuteen
ja luottamukseen perustuva johtamismalli
on korvautunut epäluottamuksella ja sen vaatimalla
lisääntyvällä valvonnalla, suoritusmittauksella
ja raportoinnilla. Tällä hetkellä tilanne on
kuin ’kultakalalla boolimaljassa’. Kaikki halutaan
tehdä näkyväksi, mitatuksi ja raportoiduksi. Ja tällä kehityksellä ei ole loppua nähtävissä. Erilaisia
raportointivelvoitteita on yliopistojen henkilöstölle
vyörytetty kiihtyvää tahtia.
Taloudellisuudesta ja tehokkuudesta kertovien
mittareiden lisäksi tällä hetkellä ollaan lisääntyvässä
määrin kiinnittämässä huomiota laatuun.
Laadun olemuksesta johtuen sen näkyväksi tekeminen
edellyttää
paljon mittareita,
tiedon keräystä ja
raportointia. Lisäksi
on erinäisiä auditointeja,
laadun ja
kohta kenties etiikankin.
Ja jokainen
yliopiston toiminnan
rahoittaja edellyttää
juuri omanlaistaan
mittausta,
raportointia ja arviointia.
Tunnelmat
alkavat olla kuin sillä
kalalla boolimaljassa
– loppuu happi
– on vaikea hengittää.
Sen lisäksi, että
professoreiden, laitosjohtajien ja dekaanien elämä
on käynyt henkisesti todella tukalaksi, tämä kaikki
maksaa uskomattoman paljon. On absurdia,
että verovarojen tehokkaamman ja vaikuttavamman
käytön nimissä kehitys on johtanut mitä
suurimpaan tuhlailuun. Yliopistojen arvokkain
resurssi, professoreiden aika, kuluu aivan liian
suurelta osin hankehakemusten, talousraporttien,
ajankäyttöraporttien, suoritusraporttien, huonosti
toimivien monien tietojärjestelmien, vpj- keskusteluiden
ynnä muiden lähinnä sihteerin ammattitaidolla
tehtävien tai explisiittisillä säännöillä
hoidettavien asioiden näpertelyyn.
Dekaanien ja laitosjohtajien aika on erityisen
halpa hyödyke. Taloudellinen kompensaatio ei ole
tällä hetkellä missään suhteessa johtamistehtävien
vaatimiin uhrauksiin, ajankäyttöön ja vastuisiin. Jos johtamiseen suhtautuu tehtävän edellyttämällä
vakavuudella, ei tutkimukseen tai opetukseen
juuri aikaa ole. Varsinkaan nyt. Tiedeuran kannalta
kyse on sivuraiteesta, jolla ei kovin kauaa kannattaisi
viipyä. Todellisena uravaihtoehtonakin
yliopistojohtaminen lupaa kovin vähän, ehkä aivan
viimeaikaisia rehtori/toimitusjohtajanimityksiä
lukuun ottamatta. Toisaalta ei ole aivan sama
kuka esimerkiksi tiedekuntaa johtaa. Kaikille professoreillekaan
ei sitä tehtävää tohtisi antaa. Tämän
tiedostaen, aina joku ’boolimaljaan’ joutuu
hyppäämään.
Yliopistoille luvatussa autonomiassa saattaa
olla joitakin mahdollisuuksia professoreilta vaaditun
hallinnollisen työn vähentämiseen. Erityisesti
mahdollisuuksia lienee johtamistyön järkevämpään
organisointiin ja tehtävän mukaiseen kompensaatioon
liittyen. Toisaalta olen jossain määrin
myös skeptinen. Yliopistojen ohjaus ja lisääntyvät
raportointivaatimukset eivät varmasti tule jatkossakaan
vähenemään. Vankkumaton usko markkinaohjaukseen
ja sen vaatima lisääntyvä hankerahoituksesta
kilpailu ei näytä vähenemisen merkkejä.
Kyse vaikuttaa olevan syvästä ja kaikkialle
ulottuvasta muutoksesta, jonka luonne on lähinnä
ideologinen. Silloin eivät järkiargumentit
yleensä paljoa ole painaneet.
Jukka Pellinen
professori, Jyväskylän yliopisto
|