Trust me

Kuulun niihin, joiden mielestä “vuosisadan yliopistouudistus” on kerrassaan hyvä juttu, kenties jopa fantastinen. Se antaa mahdollisuuksia opetuksen ja tutkimuksen pitkäjänteiseen yläsrakentamiseen, laadun korostamiseen määrän asemesta. Ennen muuta se vahvistaa yliopistojen autonomiaa omien vahvuuksiensa kunnianhimoisessa kehittämisessä ja antaa välineitä eri toimijoiden sitouttamiseksi yhteisiin tavotteisiin. Pallo on nyt heitetty meille: on syytä ottaa se kopiksi ja juosta.

Uudistus jää kyllä monelta osin vajavaiseksi. Yliopistojen tutkinto-opetus ei vieläkään saa monille aloille tarvitsemaansa ryhtiä. Vaikka opetus on aivan oikein nostettu keskiään puheissa ja kenties teoissakin, opiskelijoiden sitouttaminen on edelleen hankalaa tai mahdotonta. Opintosetelit ja stipendijärjestelmin toteutetut lukukausimaksut ovat edelleen täydellinen poliittinen tabu, eikä opintojen venymisen ja keskeytysten estämiseen näy läytyvän keinoja. Tutkintouudistuksen hyvät tavoitteet näyttävät jäävän saavuttamatta, joten suomalaiset maisterit lienevät jatkossakin valmistuessaan Euroopan vanhimpia.

Kun nyt yliopistoihmiselle tuttu narinavaihde on saatu päälle, jatketaanpa samaan tyyliin. Jorma Ollila ja muut visionäärit ovat kiinnittäneet huomiota yhteiskunnassa vallitsevaan näkäalattomuuteen, vähäiseen uudistumishaluun ja taipumukseen vältellä riskejä, pelata varman päälle. Kukapa ei haluaisi suojata läheisiään ja itseään kaikilta mahdollisilta onnettomuuksilta ja vastoinkäymisiltä. Siksi panemme kiltisti kypärän päähän pyäräilemään lähtiessämme tai hankimme kesämäkille murtohälyttimen. Riskien ottaminen, uudet rohkeat avaukset ja ennakkoluulottomuus ovat kuitenkin luovan tieteellisen tyän välttämättämiä edellytyksiä. Miksi sitten tiedeyhteisä tuntuu ajautuvan yhä lisääntyvän kontrollin, lähes reaaliaikaisen seurannan ja liioitellun riskienhallinnan suuntaan? Suorituksia mitataan ja indikaattoreita kehitellään. Tutkimushankkeiden raportointi ja selvitysten laadinta saavat usein jo hupaisia piirteitä. Nauraa ei kuitenkaan kannata, sillä kysymys on koko yhteisän tasolla massiivisesta näennäistekemisestä, johon käytetty aika on varmasti pois hyädyllisestä ja tuloksia tuottavasta tyästä. Ei voi välttyä johtopäätäkseltä, että tieteentekijäihin ei luoteta.

Arvostan suuresti sitä, että veronmaksajat kustantavat mielekkääksi ja kiinnostavaksi kokemani tyäni. Koen siten itse asiassa tärkeäksi asiaksi kirjoittaa ja puhua tutkimustyästäni suurelle yleisälle ja kaikille kiinnostuneille. Yliopiston kolmas tehtävä rakentaa luottamusta sen ja muun yhteiskunnan välille. Tällaista luottamusta tarvitaan myäs yliopistojen ja niitä rahoittavien organisaatioiden välisessä kanssakäymisessä. Läpinäkyvyys ja tilivelvollisuus kuuluvat avoimeen yhteiskuntaan, mutta niiden liiallinen korostaminen tukahduttaa uutta luovaa tieteellistä tyätä.

Ollila siteeraa myäs ranskalaista geopolitiikan tutkijaa Dominique Moïsia, joka kiteyttää maailman kolmeen vyähykkeeseen. Niitä kuvaavat tunnetilat toivo, näyryytys ja pelko. Euroopan hän lukee pelon vyähykkeeseen: meitä ahdistavat Aasian talousmahdin nousu, etelän maahanmuuttajien paine, ilmastonmuutos ja vanheneva väestä. Liioiteltu pelko voi murentaa koko kulttuurimme vahvimman ytimen. Olisiko aika kääntää pelot toivoksi? Siihen tarvitaan luottamusta, itseemme ja toisiimme.

Kolumnisti tyäskentelee professorina Aalto-yliopiston teknillisen korkeakoulun teknillisen fysiikan laitoksella. Hänet on nimetty ensimmäiseksi Aalto-professoriksi.