Keskustelua
Yliopistolaki teki palkkatiedoista salassa pidettäviä. Tällaista salailumentaliteettia
ei pidä hyväksyä, kirjoittaa professori J P Roos.
Nukkuva karhu eli palkkatietojen julkisuus yliopistoissa
Joitakin aikoja sitten sain sähköpostiini tällaisen viestin
tiedekuntani hallintopäälliköltä:
”Koska on ilmennyt selvästi tiedekunnan henkilökunnan
keskuudessa epätietoisuutta siitä, ovatko palkkatiedot
julkisia nykyään vai ei, lähetän tiedoksenne oheisen
ohjeen, jota tulee noudattaa. Yliopistojen henkilöstön
palkkatiedot eivät ole julkisia 1.1.2010 alkaen. Siihen asti
yliopistot olivat valtion virastoja ja siten yliopistoja koski
nimikirjalaki, jonka perusteella valtion palkkatiedot ovat
julkisia. Näin ollen työnantajalla ei ole oikeutta luovuttaa
niitä sivullisille ilman asianomaisen henkilön nimenomaista
suostumusta.
Koska yliopistot ovat 1.1.2010 lähtien julkisoikeudellisia
laitoksia, ei nimikirjalaki enää koske yliopistoja, ja siten
aiemmin nimikirjalaissa erikseen julkiseksi säädettyjen
palkkatietojen julkisuus muuttui julkisuuslain kautta
arvioitavaksi. Julkisuuslain 24 §:n 1 momentin 23 kohta
määrittelee henkilöstön palkkatietoja sisältävät asiakirjat
salassa pidettäviksi. Salassa pidettävää asiakirjaa tai
sen kopiota tai tulostetta ei saa lain 22 §:n 2 momentin
mukaan näyttää eikä luovuttaa sivulliselle.
Asiakirjan sisältämä salassa pidettävä tieto kuuluu
julkisuuslain 23 §:n mukaan myös vaitiolovelvollisuuden
piiriin. Tällaista tietoa ei siten saa paljastaa tai muuten
ilmaista sivulliselle.”
Tylyä tekstiä! En ollut uskoa silmiäni, joten kirjoitin
vielä varmuuden vuoksi Helsingin yliopiston henkilöstö-
ja lakiasiain johtajalle Kira Ukkoselle (sivumennen
sanoen ei ole helppoa löytää intranet Alman sokkeloista tietoa siitä, kuka henkilö istuu milläkin
postilla, mutta löytyihän se lopulta) ja pyysin vahvistusta.
Se tuli:
”Kyllä tämä pitää paikkansa. Perusteena on julkisuuslaki
ja olemme varmistaneet tulkinnan myös professori
Olli Mäenpäältä. Toisaalta hyvin vähän meiltä on aikaisemminkaan
palkkatietoja kyselty, joten käytännössä
muutos ei ole ollut suuri.”
Tiedustelujen määrä ei välttämättä kerro mitään asian
periaatteellisesta puolesta. Niitä on kuitenkin tehty:
itsekin olen kysellyt muutaman kollegan palkkaa (ja
saanut tiedon, mistä on ollut hyötyä).
Helsingin yliopiston hallituksen jäsen ja entinen
dekaani Jukka Kekkonen kyseli taannoin yliopiston
korkeimman johdon palkkoja, mutta ei saanut tietoa
(siis hallituksen jäsenelle ei luovuteta olennaista yliopistoa
koskevaa tietoa!).
Ylioppilaslehti teki asiasta äskettäin jutun MOT-ohjelman
perusteella, jonka mukaan HY:n korkeimman
johdon palkkoja on nostettu reilusti yli ylimpien
professoripalkkojen.
Rehtorin palkka olisi siis viime vuonna ollut noin
18 000 €/kk mikä on vajaat kolminkertainen HY:n
professorien palkkatasoon (6 500 euroa) verrattuna.
Saman lähteen mukaan rehtoreille kaavaillaan jopa
bonuspalkkajärjestelmää. Tohtorien tuotanto tuo siis
kohta lisää rahaa myös rehtorin laariin. Onneksi yliopisto
ei ole osakeyhtiö jolla olisi tarjota optioita!
Perusteena on julkisuuslaki joka sanoo asiasta
näin (Julkisuuslain 24§ 1 mom, kohta 23): ”asiakirjat,
jotka sisältävät tietoja henkilön vuosituloista tai kokonaisvarallisuudesta
taikka tuen tai etuuden perusteena
olevista tuloista ja varallisuudesta taikka jotka
muutoin kuvaavat hänen taloudellista asemaansa”
ovat ”salassa pidettäviä viranomaisen asiakirjoja ovat, jollei erikseen toisin säädetä”.
Asia näyttäisi siis olevan selvä. Päinvastoin kuin
aikaisemmin, juuri julkisoikeudellisten yhteisöjen
palkat ovat siis erityisen suojattuja ja salaisia. Ennenhän
oli niin, että yksityissektorin palkoista ei juurikaan
saanut tietoa mutta valtion puolella palkkaluokat
olivat julkista tietoa. Nyt on niin, että verovaroilla
maksetuista palkoista ei saa tietoa. Yksityissektorillahan
taas nykyään katsotaan että ainakin johdon palkat
kuuluvat sellaisten tietojen piiriin joita yhtiöiden
täytyy kertoa toiminnastaan ulospäin.
Se, että palkat ennen olivat julkisia, perustui nimikirjalakiin,
joka nyt ”unohtui” pois yliopistolaista.
Korjaus on mahdollinen vain lisäämällä pykälä että
nimikirjalaki koskee edelleen yliopistoja.
Julkisuuslain pykälää voi varmasti tulkita eri tavoin, kuten
lakeja yleensäkin. Sehän kieltää vain vuositulojen
ja varallisuuden paljastamisen. Kuukausipalkkaa koskeva
sopimus ei ole ainakaan suoraan kiellettyä tietoa.
Vapaammin tulkittuna voitaisiin ajatella, että esimerkiksi
määrätyn professorin palkkausperuste (siis
sovittu henki- ja vaatitaso) olisi julkinen tieto. Näin
salaisuus koskisi tosiasiallisesti maksettua kokonaispalkkaa
mutta ei sovittua palkkaa. Minusta tämä olisi
tulkint,a jonka pitävyyttä voisi koetella oikeudessa.
Tätä puoltaisi sekin, että verotiedot ovat julkisia:
”Vuosittain toimitetussa verotuksessa tuloverotuksen
julkisia verotustietoja ovat verovelvollisen nimi, syntymävuosi
ja kotikunta. Lisäksi julkisia ovat tiedot:
1) valtionverotuksessa verotettavasta ansiotulosta; 2)
valtionverotuksessa verotettavasta pääomatulosta; 3)
kunnallisverotuksessa verotettavasta tulosta; 4) tuloverosta,
kunnallisverosta sekä maksuunpantujen
verojen ja maksujen yhteismäärästä; 5) ennakoiden
yhteismäärästä; 6) veronkannossa maksettavasta ja
palautettavasta määrästä.” (http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1999/19991346).
Verotietoja on yritetty tehdä salaisiksi, mutta ilman menestystä. Luulisin että selvä enemmistö suomalaisista
katsoo että näiden tietojen julkisuus on
erittäin tärkeää. Verotietojen julkisuus merkitsee sitä,
että runsaan vuoden viiveellä on mahdollista saada
tietoja asianomaisen henkilön kokonaistuloista ja
omaisuudestakin tulojen kautta. Palkkatietojen salaaminen
on siis eräänlaista tarpeetonta kiusantekoa
ja tiedonhankinnan hankaloittamista.
Miksi sitten yliopistojen yksilökohtaiset palkkatiedot
ovat niin yhteiskunnallisesti merkittäviä, että niistä
kannattaa pitää ääntä?
Ne ovat ensiksikin tärkeitä jokaisen työntekijän
kannalta. Nykytilanne synnyttää sen mahdollisuuden
että jonkun henkilön palkkaus jää merkittävästi
jälkeen vastaavassa työtehtävässä olevan ja mahdollisesti
vähemmän ansioituneen henkilön palkasta vain
sen vuoksi että tämän henkilön palkka on salainen.
Tällainen vertailumahdollisuus on erittäin tärkeä
kontrollikeino. Aggressiivisesti palkkaansa korottamaan
pyrkivillä on mahdollisuus vetää välistä.
Palkastaan aktiivisesti kiinnostunut henkilö ei ole
välttämättä se paras yliopistotutkija. Tunnetustihan
tässä on myös sukupuoliero: naiset ovat yleensä huonompia
vaatimaan lisää palkkaa ja varsinkin silloin
kuin heitä on jossain ammatissa (kuten professoreina)
vähemmistö, niin he jäävät jälkeen. Varsinkin jos
palkkaerot ovat salaista tietoa.
Tämän lisäksi on erittäin tärkeä saada tietoa juuri
yliopiston johdon palkoista. Jo esimerkiksi se, kuinka
isoksi ero kasvaa hallinnossa toimivien ja ns. riviprofessorien
palkkatason välillä (esim. kokopäivätoiminen
laitoksen johtaja tai dekaani vs. professorit tai
yliopiston korkein johto vs. muut) on merkittävä tieto
jonka pitäisi olla ajantasaista.
Se, että liikemaailmasta tulevia malleja yritetään
tuoda yliopistoon, on nähdäkseni paljon puhuva esimerkki
siitä kuinka pitkälle Helsingin yliopiston johtoa
jo nykyään elähdyttää ajatus yliopistosta kansainvälisenä
yrityksenä muiden joukossa ja samalla myös
esimerkki siitä, mihin nämä kuuluisat ulkopuolisten
johtamat hallitukset yliopistoja vievät. Kun tiedossa
on, millaisiin tähtitieteellisiin summiin yliopistojen
johdon palkat ovat esimerkiksi USA:ssa ja Englannissa nousseet, niin on äärimmäisen tärkeää, että tämä
kehitys olisi meillä ainakin julkista.
Myös palkkahaitarin alapäätä koskevia tietoja olisi
tärkeää saada. Niin kuin KHO:n ratkaisussa todetaan,
tulonjakautumista ja tuloeroja koskevat tietojen julkisuus
on merkittävä yhteiskunnallinen intressi.
Helsingin yliopiston into salata henkilöstönsä
palkkatiedot on monella tavalla ikävä esimerkki siitä,
mitä vaikutuksia yliopistouudistuksella on ollut.
Täydellisestä avoimuudesta täydelliseen salailuun on
valtava harppaus (vaikka yliopiston henkilöstöjohtaja
yrittää tätä vähätellä).
Se on tehty ilman mitään keskustelua ja kerrottu
sitten meille vain ilmoitusasiana. En näe mitään
järkevää perustelua sille, miksi tällainen muutos oli
tarpeellinen. Ja juuri tällaista yliopiston johtamista ja
salailumentaliteettia ei minusta pitäisi hyväksyä.
J P Roos
professori, Sosiaalitieteiden laitos, HY
Apuraha edelleen liian monen tutkijan arkea
Pirjo Pöllänen, Tieteentekijöiden liiton Nuorten tutkijoiden
työryhmän puheenjohtaja, nosti aivan aiheellisesti
esiin apurahalla työskentelyn haittapuolia
(Acatiimi 3/2011). Erityisesti hänen kirjoituksessaan
huomioitiin Tampereen yliopiston suunnitelmat apurahajärjestelmään
perustuvan tutkijakoulun käyttöönottoon.
Tällainen käytäntö ei ole TTL:n pyrkimysten
mukaisia. TTL:n linja on, että väitöskirjantekijä
palkataan yliopistossaan työsuhteeseen.
Pölläsen kirjoituksesta jäi kuitenkin vaikutelma,
että yliopistot pääsääntöisesti pyrkisivät siihen, että
väitöskirjantekijä on tutkijakoulutettavan palkallisessa
toimessa. Kuten me kaikki kentällä toimivat tiedämme,
tämä ihanne ei suinkaan toteudu, varsinkaan
humanistisilla aloilla ja taidealoilla.
Vaikkei apurahajärjestelmällä systemaattisesti toimivia
yliopistojen alaisia tutkijakouluja ehkä Tampereen lisäksi
ei muualle ole suunnitteilla, on fakta, että palkallinen
paikka on silti harvojen etuoikeus. Yliopistojen
tilanne on kuitenkin nähdäkseni varsin kirjava,
mitä rahotukseen, joko apurahaan tai palkalliseen
paikkaan, kiinni pääsemiseen tulee.
Esimerkiksi Sibelius-Akatemiaan jatko-opiskelijaksi
pyrkivä joutuu työskentelemään ensin lukuvuoden
”ylimääräisenä” opiskelijana tehden tutkimussuunnitelmaa.
”Ylimääräisenä” vuotena ei Sibelius-
Akatemian sisäistä rahoitusta, sen enempää kuin
ulkopuolistakaan, ole mahdollista edes hakea, vaan
ensin on ansaittava ”varsinaisen jatko-opiskelijan”
status.
Kun tämä status on saavutettu (yleensä lukuvuoden
vaihteessa), yliopistolla on vuosittain (yleensä
seuraavana keväänä) haettavana joitakin assistentuureja,
eli palkallisia jatko-opiskelijoiden paikkoja.
Nämä paikat eivät riitä kuin murto-osalle hakijoista,
joiden joukossa saattaa olla myös vuosikausia jatkoopiskelijana
olleita, assistentuureja jo tehneitä henkilöitä.
Ilman paikkaa jääneiden on tultava toimeen
omillaan, eli muulla rahoituksella.
Yliopistot eivät yleensä tue käytännön tasolla
ulkopuolisella rahoituksella toimeentulevia jatkoopiskelijoitaan,
joiden työsuoritteet kuitenkin luetaan
hyväksi yliopistojen tulostilastoihin, tutkinto- ja
tutkimustilastoihin. Äärimmäisen harvoin — itse en
tiedä yhtään tapausta — apurahalla työskenteleville
tarjotaan veloituksetta työtiloja, tietokonetta ja
muita työskentelyn perusedellytyksiä. Näihin kustannuksiin
nuori tutkija joutuu käyttämään niukkaa
työskentelyapurahaansa. Kun apurahasta maksetaan
vain vähän tai ei ollenkaan veroa, ei työskentelykustannuksia
— työvälineiden lisäksi esimerkiksi pakollisia
vakuutusmaksuja— pysty verotuksessa vähentämään.
Vakuutusmaksu on lisäksi kohtuuttoman
tuntuva, erityisesti kun sen perusteella peritään vielä
jäännösveroina sairausvakuutusmaksun hoitomaksu.
Yksityisten säätiöiden antama apuraha on tavallisempi
toimeentulon muoto kuin palkallinen tutkijantoimi
– ei Pölläsen esittämä ”poikkeustapaus”. Vaikka
onkin syytä olla kiitollinen yksityisten säätiöiden antamista mahdollisuuksista tutkimustyön tekoon,
niiden vaikutus tutkijan sitouttamiseen yliopistonsa
työyhteisöön voi olla jopa negatiivinen.
Yllä mainitsemieni työskenetelyedellytysten puuttumisen
lisäksi olen havainnut, ettei ulkopuolisen rahoituksen
varassa työskentelyä edes omassa yliopistossa
palkallisia toimia hakiessa katsota ammatilliseksi
meriitiksi. Sitä ei toisin kuin samansisältöisestä työstä
koostuvaa assistentuuria katsota työkokemukseksi,
kun haetaan hallinnollisia virkoja ja toimia.
Päällä oleva apuraha – vaikka sen jatkuminen olisi
varmistettu vain vuodeksi ja Mela-vakuutuskausikin
päättyisi kuluvan vuoden lopulla – katsotaan jopa estävän
valinnan palkalliseen tutkijakoulutettavan toimeen.
Tampereen yliopiston suunnittelemaa mallia olisi tarkasteltava
myös suhteessa yksityisten säätiöiden apurahajärjestelmiin.
Mikäli yliopiston tarjoama apuraha
olisi suoraan useampivuotinen, olisi jo siinä parannus
apurahan sosiaaliturvaan verrattuna yksivuotisiin
apurahoihin. Vakuutusturvajärjestelmän käyttöönotto
on ehkä jonkinasteinen parannus apurahansaajan
sosiaaliturvaan, mutta sen käytännön toteutus ontuu
suhteessa niihin elämäntilanteisiin, joita varten tällainen
vakuutus tarvitaan.
Tämä johtuu apurahajärjestelmien ja Mela-järjestelmän
yhteensopimattomuudesta. Vakuutuksen
voimassaolo vaatii vähintään neljän kuukauden pituisen
yhtäjaksoisen työskentelyn. Melan vakuutuskausi
päättyy vuoden lopulla, jos apurahan myöntäjän
määrittelemä rahoituskausikin päättyy silloin,
siitäkin huolimatta että uusi apurahakausi jatkuisi
saumattomasti seuraavan vuoden alussa. Nykyinen
vakuutusjärjestelmä saattaa esimerkiksi vanhemmuuden
sattuessa vaikuttaa vakuutusturvan pituuteen
täysin sattumanvaraisesti ja epätasa-arvoisesti
riippuen siitä, mihin ajankohtaan vuodesta lapsi sattuu
syntymään.
Kuten Pöllänenkin mainitsi, olisi tärkeää, että yliopistot
yhä johdonmukaisemmin palkkaisivat väitöskirjantekijät
työsuhteeseen. Tämä käytäntö johtaisi
nähdäkseni ainakin humanistisella alalla väistämättä
siihen, että jatko-opiskelijoiden määrää joudutaan rankasti karsimaan.
TTL voisi mahdollisesti suosittaa, millaisia velvollisuuksia
yliopistoilla voisi olla ulkopuolisella rahoituksella
yliopiston hyväksi työskentelevän henkilön
käytännön työolosuhteiden järjestämiseen. Myös
jotakin ulkopuolisen rahoituksen ja palkallisen toimen
yhdistämiseen perustuvaa mallia olisi tutkittava,
esimerkiksi sellaista, että yliopisto olisi velvollinen
palkkaamaan tietyn aikaa ulkopuolisella rahoituksella
töitä tehneen jatko-opiskelijansa työsuhteeseen.
Heidi Korhonen-Björkman
apurahatutkija, Sibelius-Akatemia (tutkijakoulutus)
TTL vastaa: Liitto on jo tehnyt suosituksen
Tieteentekijöiden liitto on vuonna 2010 lähettänyt
yliopistoille kirjeen, jossa se kehottaa yliopistoja tekemään
kirjallisen sopimuksen apurahatutkijoiden
ja muiden ei palvelussuhteessa yliopistoon olevien
(EPO) kanssa. Liiton nuorten tutkijoiden työryhmä
valmisteli kannanoton vuonna 2010, ja liiton hallitus
hyväksyi sen lähettäväksi yliopistoille.
Kannanoton keskeisin sisältö on, että apurahatutkijat
ovat yliopistoille ilmaista työvoimaa, ja yliopistojen
tulee sitoutua apuraha- ja EPO-tutkijoiden työtiloista
aiheutuviin kustannuksiin. Liitto katsoo, että
opetuksen, muun työsuorituksen tai raha (eli vuokran)
vaatiminen vastikkeena työtilasta ei ole mahdollista.
Tutkijan tarjoama vastike työtiloista on hänen
tutkimustyönsä tulos — väitöskirja, tutkimusartikkeli
tai muu, jotka kaikki ovat osa yliopiston tulosta.
Yliopistoille lähetetty kirje löytyy liiton
www-sivuilta: www.tieteentekijoidenliitto.fi,
->Ajankohtaista->Liiton lausunnot: Liiton kirje yliopistoille
ei-palvelussuhteessa olevien työtiloista.
Pirjo Pöllänen
Tieteentekijöiden liiton varapuheenjohtaja
Yliopisto takaisin yliopistoksi!
Tulin Virosta, Saarenmaalta, se oli kuin raikas tuulahdus
- kaupallisuudestaan huolimatta paikallinen
televisio on ikkuna kansalaisyhteiskuntaan. Etelänaapurissa
vallitsee demokratia, vaikka jotkut demagogit,
jopa dosentit, toisin väittävät.
En puhu ylätason valtiollisesta demokratiasta,
vaan osallistumisesta ja vaikuttamisesta eri instituutioissa,
ruohonjuuritasolla. Rehtorin vaalin ehdokkaat
Tallinnassa kiersivät kenttää saadakseen kuulla opiskelijoiden
ja henkilökunnan mielipiteitä siitä, miten
yliopistoa tulisi kehittää ja mitä puutteita parantaa.
Ehdokkaat kävivät dialogia valitsijoidensa kanssa,
kuten demokratiassa on tapana.
Hieman tähän tapaan sujuivat asiat meilläkin,
ennen kuin Matti Vanhasen hallitus aloitti demokratianmurskaustalkoot
yhteiskunnan eri sektoreilla,
mm. yliopistoissa. Olin yliopiston hallituksessa, kun
ehdotusta uudeksi yliopistolaiksi käsiteltiin. Monet
meistä olivat kuin puulla päähän lyötyjä: tälläkö tavalla
Suomen yliopistot nostetaan maailman huipulle,
Shanghain listojen kärkisijoja kutittelemaan?
Lakiehdotus runnattiin kiireen vilkkaa läpi eduskunnassa.
Suuri osa lakiehdotuksesta — sittemmin
laista — on kuin suoraan osakeyhtiöitä ja muita yrityksiä
koskevista laeista kopioituja eli kansan kielellä
prujattuja.
Kaikkein absurdein oli lakiehdotuksen yliopistokollegiota
koskeva pykälistö: se oli todellinen Matti
Vanhasen edustaman hallitsemiskulttuurin kiteymä.
Yliopistokollegiolle ei olisi käytännössä tullut juuri
mitään toimivaltaa, eikä ennen kaikkea toimintaa,
vaan se kokoontuisi kerran vuodessa kuin mikäkin
’korkein neuvosto’ entisessä itäblokissa. Lisäksi haluttiin
antaa yliopistojen hallituksen enemmistö ulkopuolisten
käsiin. Tämä oli valtakunnan hallituksen
linja, jottei totuus unohtuisi.
Kiitos yliopistoväen aktiivisuuden ja yleisen julkisuuden
saatiin lakiehdotuksesta sentään ’jonniinmoinen’ (itäsuomalainen ilmaisu). Yliopiston hallituksessa
voi sisäisillä jäsenillä edelleen olla enemmistö, jos
yliopisto niin päättää ja ulkopuoliset jäsenet valitsee
yliopistokollegio. Tässä kohdin tuleekin yliopistokollegion
tulevaisuudessa näytettävä kyntensä, eikä vain
tyydyttävä toimimaan kumileimasimena, joka siunaa
etukäteen juntatut ehdokkaat.
Kaikkein vakavin uuden yliopistolain haittavaikutus
on tavaton vallankeskitys rehtorille, rehtorin
hallinnossa työskentelevälle lähipiirille sekä tämän
vallan lähes täydellinen kontrolloimattomuus käytännössä.
Tästä on jo näkynyt vakavia merkkejä siellä
ja täällä. Rehtori yksin nimittää lähes kaikki yliopistossa
toimijat, jakaa rahaa tutkimusprojekteihin
ilman, että olisi joku tieteellisesti pätevä elin olisi
hakemuksia arvioimassa, rehtori voi kieltää vaalimainonnan
yliopiston pihalla, jne; esimerkkejä on
roppakaupalla maan eri yliopistoista.
Minua uhattiin oikeusjutulla (ei tosin oma yliopisto
uhannut), kun kritisoin Turun Sanomissa Senaattikiinteistöt-
organisaation perimiä korkeita vuokria. ’Senaatista’
pääsivät yliopistot lain myötä sentään eroon.
Olematta nostalginen, ennen olivat tietyt keskeiset
asiat paremmin: rehtorin valitsi vaalikollegio ja
yliopiston keskeisistä päätöksissä keskusteltiin etukäteen
avoimesti. Näin pitäisi olla vastakin: yliopistokollegion
tulisi valita yleistä luottamusta nauttiva
henkilö, tieteellisesti pätevä, johtajaominaisuuksia
omaava professori rehtoriksi. Näin voitaisiin käydä
avoin linja- ja henkilövaali ja sitä edeltävät vaalikeskustelut,
joissa yliopiston nykytilaa ja tulevaisuutta
pohdittaisiin.
Monissa yliopistoissa maassamme ovat lain seuraukset
olleet selvät: demokratia mureni, asiantuntemus
väheni, kun taas kaikenkarvainen byrokratia Certioineen
ja kohonneine hallintokustannuksineen lisääntyi
dramaattisesti. Nyt on totta vie pysähdyttävä
miettimään, mihin yliopistoja viedään – pelkään, ettei
ainakaan kohti kansainvälisiä huippuja, ellei käytäntöjä
pikaisesti saada korjatuksi.
Yliopistolain läpirunnaus oli suorastaan huumaavan
nopeaa, kuin amfetamiinin alaisena tehty, ottaen
huomioon, miten kauaskantoisesta asiasta oli kysymys. Eräs vakavimmista virheistä oli se, ettei lain taloudellisia
seurannaisvaikutuksia osattu, haluttu tai
vaivauduttu kunnolla arvioimaan. Tämän takia kaikenmoisen
oheistoiminnan kustannukset ovat koko
ajan kohonneet; yliopistoihin kyllä kokonaisuutena
syydetään enemmän rahaa, mutta varat valuvat suurelta
osin muuhun kuin tutkimuksen ja opetuksen
kehittämiseen. Ne valuvat hallinnointiin, eritoten
taloushallinnointiin, ne valuvat kohonneisiin palkkoihin;
ne eivät riittävästi valu tutkimusprojekteihin,
tutkijakouluihin ja tutkimuslaitteisiin, ne eivät
myöskään valu opetuksen modernisointiin.
Ei ole niin huonoa lakia, etteikö sitä voitaisi korjata,
jos poliittista tahtoa löytyy. Yliopiston hallitseminen
olisi palautettava demokratian ja asiantuntemuksen
yhdistelmäksi. Kolmikantaperiaatteella toimivan,
yleisellä vaalilla valittavan yliopistokollegion
tulisi valita rehtori ja hallituksen jäsenet. Yliopiston
hallituksessa ulkopuolisten jäsenten määrä tulisi rajata
30—40 prosenttiin ja heidän valintansa tulisi olla
aidosti yliopistokollegion käsissä.
Yliopiston budjetin hyväksymisen tulisi niin ikään
olla yliopistokollegion käsissä. Rehtori tulisi palauttaa
hallituksen puheenjohtajaksi – kaksipäistä johtajuutta
ei ylipistossa tarvita (rehtori – hallituksen puheenjohtaja).
Rehtorin tulisi olla professori jossain yliopistossa,
ei mikä tahansa tohtori, kuten nykylaissa.
Nykyisessä yliopistolaissa kanslerin asema on kutistettu
minimiinsä. Kanslerille tulisi palauttaa osa
nimitysvaltaa, eritoten professorinimitykset. Tämä
vahvistaisi professorin itsenäistä asemaa asiantuntijaorganisaatiossa,
mikä on kaiken huippututkimuksen
ja –opetuksen kulmakivi. Siis, ’kummisetäyliopistosta’
demokraattiseen ja asiantuntevaan yliopistoon.
Kevät symboloi vapautta ja uutta alkua. Miten on sen
vapauden, autonomian, laita, joka meille lain myötä
niin kirkkaana luvattiin? Comme si, comme ca — eräs
kollegani pohjoissuomalaisesta yliopistosta totesi minulle
lisääntyneestä taloudellisesta vapaudesta, että
nyt saa vapaasti tarjota vieraille, nyt saa vapaasti ryypätä.
Voin todeta, ettei enää kiinnosta, tässä iässä.
Tapio Salmi
akatemiaprofessori
|