Kirja-arviot
Puhe elämän ongelmasta ja filosofian eettisestä ytimestä saattaa kuulostaa suureelliselta ja jokapäiväiselle elämälle vieraalta. Onhan tiede ratkaissut melkein kaikki elämän ongelmat, jotka ylipäänsä voidaan ratkaista, ja osoittanut ratkaisua vaille jääneet taikauskoksi. Samoin on etiikan laita, joka tuntuu teknisessä ja kilpailuntäyteisessä maailmassa etäiseltä uskonnon jäänteeltä. Niiden, jotka ajattelevat tällä tavalla, kannattaa tarttua filosofi Sami Pihlströmin teokseen Elämän ongelma. Pihlström tuo etiikan ja elämän ongelmat keskelle jokapäiväistä elämää, ja lisäksi hän väittää, että etiikka on läsnä jopa tieteessä luonnontieteitä ja niiden sovelluksia myöten. Taustatukenaan Pihlström käyttää Ludwig Wittgensteinia ja pragmatismin nimellä kulkevaa filosofiaa. Tieteen ihanne on objektiivinen totuus ja riippumattomuus arvoista. Tieteen harjoittamista säätelevät monet säännöt ja sitoumukset, joiden tehtävä on taata totuus ja objektiivisuus. Paradoksaalisesti juuri pyrkimys totuuteen ja objektiivisuuteen ja tätä pyrkimystä ohjaavat säännöt muodostavat tieteen eettisen perustan. Totuutta pidetään arvokkaampana kuin erhettä, objektiivisuutta arvokkaampana kuin subjektiivisuutta. Tiedekin näin valikoi, rajaa ja arvottaa todellisuutta tietystä näkökulmasta. Pihlström toteaa, että samalla kun tiede tunnustaa eettiset sitoumuksensa, se joutuu myöntämään rajallisuutensa ja edustavansa vain yhtä näkökulmaa. Tämä on tärkeää, koska tiede on pelkistänyt ajattelun tekniseksi ja välineelliseksi ja muuttanut luonnon, ihmisen ja yhteiskunnan koneiksi ja tehtaiksi, joiden on tuotettava kuin liukuhihnalta eläimiä, ihmisiä ja ajatuksia. Pihlströmin mielestä etiikkaa ei voi mitata, verrata muuhun eikä yksilö voi perustella tekojaan sillä, että muutkin tekevät niin tai laki käskee, kuten kansallissosialismin kauheuksiin syyllistyneet tekivät. Pihlström toteaa eksistentialisteihin viitaten, että etiikka on syvästi henkilökohtainen asia ja että tähän henkilökohtaisuuteen liittyy valtava vastuu – yksilö kantaa koko maailmaa harteillaan eikä hän voi sysätä sitä kenenkään muun kontolle. Etiikka on näin myös rajallisten käsitteiden ja kielen tavoittamattomissa. Tässä se kietoutuu yhteen elämän ongelman kanssa. Elämä virtaa teorioiden ja käsitteiden tuolla puolen, koska elämä on rajaton ja ääretön. Pihlström ottaa esimerkiksi lempeän ja tyynen kesäpäivän luonnossa. Kaikkialla vallitsevalle mystiselle hiljaisuudelle ja rauhalle on osattava herkistyä ja avautua ja yksikin ajatus tai sana asia voi rikkoa harmonian. Elämän ongelma -kirjassa filosofia palaa uudelleen alkuperäänsä. Jo Aristoteles totesi, että filosofian alku on ihmettely. Vasta kun kaikki näyttää uudelta ja ennen kokemattomalta, voidaan alkaa kysellä, mitä tämä kaikki on ja etsiä vastauksia. Nykyään ihmettely on hautautunut vuosisatojen saatossa rakennetun vastausten pyramidin alle ja harva enää osaa ihmetellä ja kysellä. Onko tämä syynä siihen, että enää ei myöskään synny uusia ja rajoja ylittäviä tieteellisiä ja filosofisia oivalluksia, mutta sitäkin enemmän teknisiä sovelluksia? Tämän takia avoin ihmettely ja paluu elämän ongelman alkulähteelle ovat kulttuurimme kasvun ja kukoistuksen välttämätön ehto ja edellytys. Pekka Wahlstedt
Pohjoismaisen kirjallisuuden professori Merete Mazzarella on hiljattain siirtynyt eläkkeelle. Uudessa kirjassaan Mazzarella tekee havaintoja vuoden ajalta ennen eläkkeelle siirtymistä ja sen jälkeen. ”Olen jo monta vuotta sitten päättänyt jäädä eläkkeelle niin pian kuin voin. Haluan tehdä paljon muutakin kuin olla professori.” ”Jos totta puhutaan, en ole viime vuosina oikein viihtynyt yliopistossa. Syynä on ollut uusi byrokratia, kasvava ulkoinen kontrolli lomakkeineen, joilla on pitänyt jonkun kerran lukukaudessa tehdä selkoa viikostaan puolen tunnin tarkkuudella, uusine palkkausjärjestelmineen, jossa täytyy antaa numeroarvosana itselleen, ja etenkin kaikkine huippukiireellisine ohjeineen ja kyselyineen, jotka ovat petollisen pienin askelin ohjanneet koko toimintaa minun silmissäni ei-toivottuun suuntaan”, Mazzarella toteaa. ”Syynä on ollut myös kollegojeni suhtautuminen: se ettei kyseenalaisteta, sanotaan vain, ettei tiukkojen määräaikojen takia ehdi kyseenalaistaa. Tai mikä vielä pahempaa: ettei lomakkeita ja palkkausjärjestelmää tarvitse ottaa niin vakavasti, että täytyy tehdä vain niin kuin käsketään.” ”Enemmän kuin mikään muu, juuri tämä selitys nostaa minussa uhmaa: jos pyrkii olemaan vähänkään intellektuelli, ei saa tyytyä tekemään niin kuin käsketään.” Muutama kuukausi ennen eläkkeelle jäämistään Mazzarella liukastuu ja kaatuu yliopiston kirjaston portailla. Tämän sivistyksen kehdon edustalla ihmiset kävelevät kaatuneen ohi. Viimein musta mies pysähtyy osanottavasti auttamaan. Toimittajana olen kokenut saman tilanteen lukion portin edessä. Kaatuminen sattui niin pahasti, että makasin maassa itkien. Lukiolaiset kävelivät ohitseni jutellen viikonlopun bileistä. Kukaan ei tuntunut edes näkevän minua.Nämä kaksi tapahtumaa herättävät kysymyksen: mitä on koulutuksemme ja sivistyksemme, missä tunneäly tuntuu loistavan poissaolollaan? Työtä yliarvostavassa yhteiskunnassa eläkeläisyys on ihmiselle haaste. ”Eläkeläiset sanovat melkein aina olevansa kiireisiä. He saattavat hyvin ollakin kiireisiä, mutta monet pelkäävät, että elämä eläkeläisenä olisi tyhjää ja varaavat siksi kalenterinsa liian täyteen.” ”Mutta luultavasti he sanovat olevansa kiireisiä myös siksi, että nyky-yhteiskunnassa kuuluu sanoa niin. Työelämässä vielä olevat tuppaavat kuitenkin hymyilemään ymmärtäväisesti, kun eläkeläinen sanoo olevansa kiireinen, vähän niin kuin lapsi sanoo leikkivänsä kauppaa. Eihän eläkeläisellä ole töitä, hänhän on eläkkeellä.” Kun Mazzarella on ollut eläkkeellä kuukauden, häneltä kysytään, kaipaako hän työtään. Ihmisiä? Henkeviä keskusteluja? Mazzarella tapaa kyllä entisiä työtovereitaan kaupungilla, mutta kysymys herättää hänessä oivalluksen. ”Siitä on pitkä aika, kun minulla – meillä – oli henkeviä keskusteluja töissä. Yliopistossa kuten muillakin työpaikoilla työtahti kiristyi, varsinkin uusien dokumentointivaatimusten myötä. Henkevyydestä puhuminen kuulosti minunkin korvissani toivottoman vanhanaikaiselta. Vai kuulostiko se suorastaan naiivilta?” Olemme kirjan peruskysymyksessä. Asiat voivat muuttua vain kyseenalaistamalla status quon. Tuula-Maria Ahonen
|
