 
|
|||||||||||||||
|
Kirja-arviot
Yliopistoväellä ja tutkijoilla on eräs viehättävä piirre, jonka ei soisi koskaan katoavan. Jokaisen omaa työpaikkaansa koskevan uudistuksen yhteydessä tieteentekijät alkavat kysellä syntyjä syviä. Miksi yliopisto on olemassa — mistä se on tullut, tarvitaanko sitä enää? Eikä tieteentekijä jätä näitä pohdintoja kahvipöytiin ja kokoushuoneisiin, vaan alkaa selvittää asiaa. Tarvittaessa Aristoteleesta alkaen, kukin oman alansa metodeja hyödyntäen. Tieteentekijöiden liitto on julkaissut kokoomateoksen, jolla on ”haluttu avata näkymiä yliopiston tulevalle kehitykselle.” Lähtökohdan kirjalle tarjoaa tietenkin vuoden 2010 yliopistoreformi. Reformi sai jo suunnitteluvaiheessaan paljon huomiota myös yliopiston ulkopuolella. Jopa suuri yleisö kiinnostui, kun yliopistot alkoivat julkisin kampanjoin kerätä rahaa yrityksiltä ja etsiä yksityisiä lahjoittajia. Uudistus tuntui ja kuului myös Tieteentekijöitten liiton hallituksen työhuoneessa. ”Kokemukset alkoivat kasaantua vuoden 2011 keväällä. Siitä heräsi ajatus kirjan tekoon,” toteavat liiton edustajat esipuheessaan. Toiseksi paras? -nimi kirjalle on lainattu taannoiselta opetusministeriltä, joka puheessaan reformia kovasti ylisti — päinvastoin kuin monet yliopistolaiset itse. Vuosi sitten ilmestyi Ilkka Niiniluodon kirjoittama Dynaaminen sivistysyliopisto. Kansleri Niiniluoto tunnetaan yhtenä vuoden 2010 reformin arkkitehdeista. Häneen Toiseksi parhaan kirjoittajat usein viittaavat. Kiinnostavaa näissä kahdessa teoksessa on se, että kummassakin lähdetään etsimään yliopiston juuria, pohditaan sen tehtäviä ja käytäntöjä keskiajasta alkaen. Niiniluoto rakensi argumentointiaan Snellmanin ja Humboldtin varaan, ja samoin tekevät hänen kriitikkonsa. Vaikka Toiseksi paras luotaa yliopistoeetoksen perusteita, käsittelevät tekstit silti eniten arkista työtä, lainsäädäntöä ja palkkausta. Elias Pekkola kumppaneineen ruotii työn muutosta yleensä ja akateemisen työn muutosta erityisesti. He muistuttavat, että epätyypillisyys on aina kuulunut traditionaaliseen yliopistouraan. Tutkijaksi halajava noviisi on saanut tyytyä huonoon palkkaan ja pätkäsopimuksiin, kunnes on pätevyytensä osoittanut. Mutta nyt tiedeyhteisöön elimellisesti kuuluvaan kisälliaikaan lomittuu myös projektitaloudesta kumpuava epävarmuus. ”Niiden erottaminen tuottaa joskus vaikeuksia." Kiinnostavaa luettavaa on Elias Laitisen ja Rauli Eleniuksen näkemys opiskelijajärjestöjen roolista yliopistouudistuksessa. Se ei ole mairitteleva. ”Opiskelijat ovat valtaa vaatiessaan pelanneet valtiovallan ja opetusministeriön pussiin”. Laitinen kumppaneineen kritisoi opiskelijoita siitä, että nämä valitsevat ”tiedeyhteisön jäsenyyden” ja ”asiakkuuden” välillä sen mukaan, mikä on heille edullisinta. Jarmo Saarti tarkastelee yliopistokirjastojen tehtäviä. Pakotetaanko ne sulkemaan osa tutkijoista palvelujensa ulkopuolelle? Hän epäilee myös, etteivät tutkijat ole riittävästi perehtyneet immateriaalioikeuksia koskeviin sääntöihin ja niiden muutoksiin. Osa kirjan artikkeleista on suorastaan hauskoja, ja niistä löytyy oivaltavia kielikuvia ja vertauksia. Möhläyksiäkin löytyy. Toivottavasti kukaan ei ala silmäillä kirjaa juuri niiden kohdalta. Esimerkiksi Pertti Ahonen pohtii sivistysyliopistojen eri malleja. Sinänsä kiinnostava aihe hukkuu kuitenkin epäselvään esitystapaan. Vika voi tietysti olla painotekniikassa tai kirjoittajan kiireessä. Joka tapauksessa lukijan myötätunto loppuu lauseisiin, joissa on viidettäkymmenettä sanaa tai kolme sisäkkäistä lauseenvastiketta. Kenelle Toiseksi paras -kirja sitten on kirjoitettu? Vaikuttaa siltä, että tieteentekijät kirjoittavat toisilleen ja yliopiston johtoportaalle, kokemuksiaan ja näkemyksiään purkaen. Silloin kirja jää tutkijoiden keskinäiseksi keskusteluksi. Jos kirjan halutaan kuluvan poliitikkojen tai rahoittajien käsissä, pitäisi useita käsitteitä erikseen selittää ja artikkelien määrää karsia. Mai Allo
Talouskasvua pidetään nyky-yhteiskunnassa tärkeimpänä asiana, jota kaiken muun tulee palvella ja edistää. Yliopistoissa ja muissa korkeakouluissa onkin lisätty teknisiä ja taloudellisia tietoja ja taitoja edistäviä aineita ja karsittu vastaavasti aineita, jotka estävät tai hidastavat talouskasvua. Humanistiset aineet ja etenkin filosofia ja taideaineet ovat ensimmäisinä karsittavien listalla. Filosofi Martha C. Nussbaum pitää tällaista toimintaa varsin lyhytnäköisenä ja naivina. Hän varottaa, että humanististen aineiden karsimisesta ei koidu haittaa ainoastaan ihmisten henkiselle kasvulle, vaan pitemmällä tähtäimellä se vahingoittaa myöskin taloutta ja teknologiaa. Toimiva demokratia tarvitsee molempia. Perustelu tälle on yksinkertaisesti se, että pelkkään soveltavaan tieteeseen, tekniikkaan ja talouteen panostaminen johtaa luovuuden, mielikuvituksen ja uteliaisuuden kuihtumiseen. Pelkästään teknisten taitojen nimiin vannova yhteiskunta muuttuu itse jättiläismäiseksi koneeksi ja sitä pyörittävät ihmiset koneenosiksi. Soveltava luonnontiede ammentaa Newtonin ja Einsteinin kaltaisten rohkeiden uusia uria avanneiden totuudenrakastajien tekemästä perustutkimuksesta. Totuuden rakastamisen taustalla on rakkaus viisauteen ja filosofiaan. Ilman näitä myöskin taloudelliset ja tekniset innovaatiot loppuisivat ja kehitys pysähtyisi paikoilleen Nussbaum vetoaakin Sokrateeseen ja tämän luomaan keskustelevaan ja kyseenalaistavaan opetustyyliin. Se on hyvin kaukana faktoja luettelevasta opetustavasta ja niitä päähän ulkoa pänttäävästä oppimisesta, mitä pelkkien teknisten taitojen nimiin vannova kulttuuri arvostaa. Sokrates myös korosti etiikan tärkeyttä. Nykyisessä kansainvälisessä maailmassa ihmiset ovat riippuvaisia jopa sellaista ihmisistä, jotka asuvat toisella puolella maapalloa. Tarvitaan kykyä eläytyä vieraan ihmisen asemaan ja tarkastella maailmaa aivan toisenlaisesta perspektiivistä kuin mihin on tottunut. Tästä syntyy kyky tuntea myötätuntoa erilaisia ihmisiä kohtaan. Niin ikään etiikkaan liittyy myös taito nähdä jonkin toisella puolella maailmaa valmistetun tuotteen pinnan läpi ja hahmottaa tuotteen valmistuskaari sen kaukaisesta kotimaasta suomalaisen marketin hyllylle. Kapea-alaista erikoistumista suosiva tekniikka ei riitä tähän. Vasta kun tekninen keinoihin liittyvä ajattelu yhdistetään filosofiseen laajojen kokonaisuuksien ja päämäärien hahmottamiseen, voidaan kasvattaa vastuunsa tiedostavia maailmankansalaisia, joita maailmanlaajuinen kanssakäyminen välttämättä tarvitsee. Talouskasvua tärkeämpää ei tuo mitään varsinaisesti uutta talouden ja tekniikan ylivaltaa arvostelevan keskustelun kentälle. Kirja vahvin puoli on, että se onnistuu selkeästi tuomaan esiin humanististen tieteiden tarpeellisuuden ja rakentamaan siltoja humanismin ja tekniikan välille. Kumpaakaan ei voi olla ilman toista niin kuin keinoja ei voi olla ilman päämääriä. Tosin aitojen päämäärien merkitystä ei voi liikaa korostaa aikana, jolloin keinoista on tullut päämääriä. Pekka Wahlstedt
Työorganisaatioiden menestystä tarkastellaan usein pelkän talouden näkökulmasta, vaikka työpaikan sosiaalisen vuorovaikutuksen tulisi olla toiminnan kehittämisen lähtökohta”, sanoo tutkijatohtori Pasi Pyöriä. Kirja on syntynyt 18 asiantuntijan yhteistyön tuloksena. ”Kiire työssä lisääntyi 1970-luvulta lähtien ja vakiintui 1990-luvulla korkealle tasolle. Varsinkin julkisella sektorilla kiire, henkilöstön riittämättömyys, epävarmuus tulevaisuudesta ja avoimuuden puute ovat lisääntyneet”, toteavat tutkija Satu Ojala ja yliopiston lehtori Pertti Jokivuori. Kun ihminen töissä voi huonosti, onko mahdollista, että organisaatio menestyy kestävästi? ”Kaikkein suurimmat kustannukset aiheutuvat muutaman päivän poissaoloista, joista iso osa johtuu työpahoinvoinnista ja -uupumuksesta”, Pyöriä toteaa. Työhyvinvoinnin laiminlyöminen altistaa työperäisille sairauksille, heikentää motivaatiota ja yhteishenkeä ja tätä kautta syö organisaation menestyksen pohjaa. Johdon pitäisikin kysyä, onko organisaatiolla varaa olla investoimatta työhyvinvointiin. Ojala ja Jokivuori esittävät minimiehdotuksen. ”Työelämän eri osapuolten vastavuoroisen ymmärtämisen tärkeyttä ei voi korostaa liikaa. Esimiestyön kehittämisestä puhutaan paljon, mutta alaistaitojenkaan merkitystä ei sovi vähätellä. Jo inhimillisyys toista osapuolta kohtaan olisi hyvä alku. Esitämme suomalaiselle yhteiskunnalle toivomuksen vuoropuhelusta: työrauha ei välttämättä maksa mitään, mutta se on kannattava sijoitus tulevaisuuteen.” Kvartaalitaloudessa elävä yhteiskunta ei ohjaa ajattelua inhimillisyyteen. Inhimillisyyden harjoittaminen vaatiikin kyseenalaistamisen ja kriittisyyden kykyä, jota juuri yliopistomaailmasta voisi toivoa löytyvän. Yliopistotyön tutkija Minna Nikunen analysoi yliopistotyötä esimerkkinä sukupuolten eriarvoisesta asemasta työelämässä. ”Yliopisto on historialtaan naiset poissulkeva yhteisö. Yliopisto on rakentunut ajatukselle miesten muodostamasta yhteisöstä. Monet yliopistotyön piirteet ovat kilpailullisia, jopa aggressiivisia.” Uusliberalistisen kehityksen on sanottu vahvistavan yliopiston maskuliinisia piirteitä. Kilpailullisuus on korostunut samaan aikaan, kun akateemiset asemat ovat muuttuneet yhä epävarmemmiksi. ”Haastateltavieni mukaan lasten saaminen uhkaa naisen töiden jatkumista ja urakehitystä. Jotkut miehet, joilla on lapsia, kokevat ajanpuutteen vuoksi olevansa kilpailullisesti heikommassa asemassa kuin lapsettomat miehet.” Nikusen mukaan perhe- ja isyysvapaisiin suhtautumisessa tuntuu olevan kaksi tasoa: julkilausuttu myönteisyys ja julkilausumaton mutta erityisesti miesten olettama kielteisyys. Miehen tulee rajoittaa omistautumista perheelle. Naistutkijat ja opettajat kokevat, että äitiyteen suhtaudutaan negatiivisemmin kuin isyyteen. Nykytilanne uhkaa Nikusen mukaan yliopiston menestymistä. Työn jatkumisen ja palkitsemiskehityksen epävarmuus sekä vaatimusten hankaluus perheen näkökulmasta saavat aikaan sen, että akateemiset naiset ja miehet vähentävät investointeja työidentiteettiinsä. Tuula-Maria Ahonen
|
||||||||||||||
