Pakoon yliopistolta
Kolme tohtoria päätti lähteä yliopistolta, neljäs
haluaisi pois. Miksi yliopisto tuntuu pettyneiden,
surullisten ja kyynisten ihmisten paikalta?
Akateemisen uran vaatimukset ja lupaukset
eivät kohtaa, tohtori Mikko Heimola
selittää ratkaisuaan jättää yliopisto
heti väitöksen jälkeen.
— On liian kova vaatimus sitoutua
epävarmaan uraan, jossa mikään ei ole varmaa ja joka
ei pätevöitä yliopiston ulkopuolelle.
Toissavuonna uskontotieteestä Helsingin yliopistolla
väitelleen Heimolan luulisi olevan joukkoa, josta
yliopistot haluaisivat pitää kiinni. Väitös uskonnollisten
liikkeiden syntymekanismeista valmistui 3,5
vuodessa, kehitti uusia menetelmiä, sai arvosanakseen
laudaturin ja julkaistiin kansainvälisessä julkaisusarjassa.
Työ poiki Heimolalle myös työtarjouksia – ei tosin
yliopistolta.
Kyllä laitoksellakin olisi toivottu, että olisin jatkanut
tutkimusta, Heimola kertoo.
Ongelmana oli vain, että kukaan ei voinut luvata
mitään pysyvää, oli projekteja ja apurahoja haettaviksi,
mutta ei vakituista työtä.
— Lyhyellä tähtäimellä tilanne olisi voinut
olla hyväkin, Heimola toteaa.
Mutta entä sitten, jos
rahahanat sulkeutuisivat vaikka kymmenen vuoden kuluttua. Kuinka
haluttua työvoimaa olisi yli nelikymppinen uskontotieteilijä
yliopiston ulkopuolella?
Vain lapsettomia tutkijoita?
Toinen Heimolan päätökseen vaikuttanut tekijä oli
vaatimus ulkomaille lähtemisestä. Naimisissa olevaa
kahden lapsen isää vaihtoehto ei houkuttanut.
— Minä tietysti hankin lapset aika varhain. Mutta
ei kai tutkijanura ole tarkoitettu vain lapsettomille,
Heimola ihmettelee.
— Tai tietysti voi ajatella, että aina sitä pari vuotta
muualla kärvistelisi, vaikka lasten tarhat ja koulut olisivat
varmasti hankalia järjestää. Vaan kun sekään ei
toisi lupausta mistään pysyvästä. Yliopisto edellyttää
aika paljon, mutta lupaa vähän.
Tai ehkä voisi ajatella, että tiukat vaatimukset karsivat
yliopistolle vain parhaat ja motivoituneimmat?
— Onkohan todella näin? Heimola vastaa
— Vai käykö tässä niin, että ne jäävät, joilla ei ole
tarjolla parempaakaan?
14 kuukauden haku 3 vuoden paikkaan
Tampereen yliopistolta pelitutkimuksesta vuonna
2012 väitelleelle Markus Montolalle tarjottiin töitä
pelifirmasta yliopiston ulkopuolelta jo ennen kuin
väitös valmistui. Montola päätti tarttua tarjoukseen.
— Paikkoja ei ole tarjolla joka viikko. Juuri nyt peliala
onneksi vetää, ja humanisti voi päästä insinöörin
palkoille.
Äänessä on kuitenkin kaihoa. Montola tutkisi
pelejä mieluummin kuin kehittäisi niitä. Myös valmiuksia
tutkimukseen näyttäisi löytyvän: Montolan
väitöskirja palkittiin Tampereen yliopistolla vuoden
parhaana väitöksenä. Urakehityksen epävarmuus oli
kuitenkin liian suurta. Montola kaivaa esimerkiksi
hakuilmoituksen kolmivuotiselle Suomen Akatemian
tutkijatohtorin paikalle. Haku päättyi lokakuussa
2012, kausi alkaisi 2013.
— Kun laskee mukaan suositusten hankkimiseen
kuluvan ajan, olisi kyseessä 14 kuukauden hakuprosessi
3 vuoden rahoitukseen — jos paikan siis sattuisi
edes saamaan. Ja noiden 14 kuukauden aikanakin olisi
hyvä tienata jotain tai asuntolaina jää maksamatta.
Myös Montolaa ihmetytti halu pakottaa tutkijoita
ulkomaille.
— Diplomaattiuraa lukuun ottamatta en tiedä mitään
muuta alaa, jolla vastaava matkustaminen on vakituisen
työsuhteen edellytys.
— Tutkimuksessani tein jatkuvasti yhteistyötä ulkomaisten
yliopistojen ja tutkijoiden kanssa ja olen
keskusteluväleissä kaikkien tärkeimpien pelitutkijoiden
kanssa. Vaatimus kansainvälistymisestä ulkomaille
lähtemällä tuntuu olevan ajalta ennen nettiä.
Tutkija vai venttiilin vääntäjä?
Helsingin Energialla materiaaliasiantuntijana työskentelevä
tekniikan tohtori Anu Lokkiluoto innostui
tutkimuksesta diplomityötä tehdessään.
Vaikka valmistunut diplomi-insinööri palkattiin
Helsingin Energialle heti valmistuttuaan, houkuttelivat
jatko-opinnot niin, että alle vuodessa hän palasi Aaltoyliopistoon
projektiin, jonka yhteydessä oli tarkoitus
väitellä. Projektin resurssien puute kuitenkin yllätti.
— Yliopiston tukipalvelut olivat olemattomia. Olisimme
esimerkiksi tarvinneet automaatioinsinööriä
suunnittelemaan yksinkertaisen systeemin, joka olisi
osannut avata koelaitteiston venttiilin raja-arvojen
ylittyessä.
Insinööriä ei kuitenkaan ollut, joten tutkijat joutuivat
avaamaan venttiiliä käsin vuorokaudenajoista
ja viikonpäivästä riippumatta.
Muutenkin päivät venyivät. Lokkiluodon mukaan
projekti oli pahasti alimiehitetty.
— Vaikka budjetti kuulosti suurelta, ei meillä lopulta
ollut varaa palkata edes tutkimusapulaisia, joten
kaikki piti tehdä itse.
Rahoittajataho oli kiinnostunut tuloksista mutta
julkaisuja ei kirjattu tavoitteisiin. Niinpä väitöksen
olisi pitänyt valmistua ikään kuin sivussa. Lokkiluodon
työkuorma näkyi muun muassa puhjenneena
migreeninä.
— Kun kerroin projektin tilanteesta työterveyslääkärille,
hän käski minua tarkkailemaan muiden
jaksamista, Lokkiluoto hymähtää.
Lopulta Lokkiluodolle järjestyi apuraha, jonka
turvin hänen piti keskittyä väitökseen. Projektista irti
pääseminen ei kuitenkaan ollut helppoa, ja apurahallakin
aikaa meni sen juoksevien asioiden selvittelyyn.
Kun väitöskirjan tarkastusprosessi vielä venyi,
kesti väitöksessä yhteensä kuusi vuotta.
Väitöstä odotellessaan Lokkiluotoa pyydettiin
mukaan koordinoimaan projektin jatkohanketta yhdessä
muiden yliopistojen kanssa. Matkassa oli kuitenkin
mutta: Aallon politiikka, jonka mukaan heiltä
valmistuneiden tohtorien pitää siirtyä jatkamaan
uraansa.
Projekti olisi tarjonnut lyhyitä pätkiä eri puolilla
Eurooppaa, mutta Lokkiluoto ei ollut varma, kelpasiko
tämä Aallolle. Hän yritti selvittää asiaa, mutta turhaan.
Lopulta Lokkiluodolle tarjottiin kolmen kuukauden
työsopimusta, joka olisi loppunut heti hänen
väitökseensä.
Hän lähti mieluummin Helsingin Energialle.
— Täällä minulla on kellokortti, mutta oikeastaan
pidän siitä. Kukaan ei edellytä, että tulen kääntämään
venttiiliä viikonloppuöinä.
Ura ei aukea opettamalla
Kaikille lähteminen yliopistolta ei ole yhtä helppoa. Pienellä
humanistisella alalla lehtorina työskentelevä Petri
lähtisi yliopistolta pois heti jos joku muu vain palkkaisi.
— Työilmapiiri laitoksella on heikko eikä hyvin
hoidetusta opetuksesta palkita mitenkään, Petri tiivistää
kokemuksiaan.
Häntä ihmetyttää yliopiston johtamiskulttuuri,
jossa esimerkkiä haetaan yritysmaailmasta, mutta ilman
vastuuta.
— Ihmisiä ilman minkäänlaista pätevyyttä taloudesta
nostetaan johtamaan yksiköitä ja sitten kun asiat
menevät pieleen katsellaan muualle.
— Budjetointivirheet, joista liike-elämässä saisi
potkut, ohitetaan yliopistolla vähin äänin. Ja maksajiksi
joutuvat heikoimmassa asemassa olevat.
Toinen keskeinen syy tyytymättömyyteen on
palkkaus. YPJ-järjestelmän jäljiltä nuorempien yliopistolaisten
palkkaus on kaukana kohtuudesta.
— Pyrin saamaan dosentuurin, jotta voisin saada
edes sitä palkkaa, johon minun pitäisi olla nyt oikeutettu,
Petri kuvaa tilannettaan.
Sen kummempi urakehitys yliopistolla tuntuu
mahdottomalta jos haluaa panostaa opetukseen.
— Julkaisut ovat edelleen ainoa tapa pätevöityä,
Petri tiivistää.
Helsingin yliopiston opetushenkilökunnan meritointumisjärjestelmäksi
tarkoitettua opettajien akatemiaa
hän kuvaa vitsiksi.
— Ensimmäisellä kierroksella akatemiaan valittiin
lähinnä professoreja. Eli annettiin niille, joilla on
kaikkea, mutta unohdettiin muut.
Jaksaako yliopisto kiehtoa?
Tutkijanuralle riittää kuitenkin tulijoita ja yliopisto on
haluttu työpaikka. Petri uskoo maineen perustuvan
harhaan.
— En ole nähnyt paljoa vapautta tai tyytyväisyyttä.
Enemmän yliopistolla tapaa pettyneitä, surullisia
ja kyynisiä ihmisiä, hän kuvaa.
— Olen luvannut itselleni, että viiden vuoden sisällä
olen töissä jossain muualla.
Tieteen tekemisessä on kuitenkin myös tenhoa.
Montola, Lokkiluoto ja Petri kertovat tavoittelevansa
dosentuuria. Kaikki kehuvat myös kokemuksia omista
yksiköistään ja väitöstensä ohjaajista.
— Ongelmana on kuitenkin, että vaikka tyypit
olisivat kuinka kivoja, ei se auta, jos heillä ei ole tarjota
kunnon työsuhdetta, Montola tiivistää.
— Tässä on kuitenkin kyse myös elannon hankkimisesta.
Hän kertookin neuvovansa väittelemisestä kiinnostuneita
ystäviään lyhyesti.
— Sanon, että älkää väitelkö. Tutkiminen on kivaa,
mutta ei sen kaiken muun arvoista.
Tohtorityöttömyys ennätysluvuissa
Työttömiä tohtoreita oli työnhakijoina maaliskuussa
2014 ennätysmäärä – 799 (työ- ja elinkeinoministeriön
tilastot). Vastaavaan aikaan viime vuoden oli ilman
työtä 597 tohtoria. Kasvua on siis 34 prosenttia.
Eniten työttömiä tohtoreita oli työnhakijoina
biologian alalla (122), luonnontieteissä, kemia (67),
fysikaaliset tieteet (40) ja valtiotieteissä (37). Tekniikan
tohtoreita oli työttöminä työnhakijoina 142.
teksti Juha Merimaa
- Painetussa lehdessä sivu 34
|