Kolumni

Pidetään kiinni kivijaloista

”Acatiimissa on niin synkkiä juttuja, että masentuu lopullisesti, kun sen avaa. Niinpä lehti jää usein avaamatta.” Tällaista palautta sai kuulla eräässä illallispöydässä viime vuoden lopulla. Tosin ”normaalit ruokajuomat” ehkä antoivat sanomiselle lisäväriä.

Tämän vastapainoksi vastasikin mieluusti myöntävästi, kun free-toimittaja soitteli ja tarjosi juttuaihetta nuoresta huippututkijasta, joka on juuri saanut ison ERC-rahoituksen eikä ole lähtenyt ulkomaille, vaikka on saanut hyviä tarjouksia. No, ajattelin, että siinäpä voisi olla aivovuototeeman väliin hieman jotain positiivista luettavaa. Lehti ja kyseinen juttu ilmestyivät. Mutkien kautta korviin kiiri, että nyt Acatiimi kehottaa tehostamaan, hakemaan ERC-rahoitusta ja väittelemään nopeasti. Kommentoija peräsi Acatiimin lukemisen jälkeen terapian tarvetta.

No, nämä kaksi palaute-esimerkkiä ovat ääripäitä. Keskimääräisesti menee oikein hyvin. On tärkeää, että lehti herättää keskustelua. Hajuttomien ja mauttomien juttujen tekeminen ja lukeminen on tylsää. Jokainen juttu ei voi olla kaikkien mieleen. Ehkä seuraavassa numerossa on taas parempia. Kahden aiemman palautteen jälkeen olikin hauska lukea Twitteristä tämän vuoden kolmosnumeron ilmestyttyä:

”Acatiimi ja Image. Tunnen hetkellisesti oloni aikaani seuraavaksi älyköksi. Hieno tunnin kokemus”.

Olen seurannut yliopistoasioita ja kirjoittanut niistä noin 30 vuoden ajan, sanomalehdessä ja ministeriössä ennen Acatiimin päätoimittajuutta. Siinä ajassa on oppinut hyvin sen, että yliopistolaisiin, varsinkin opetus- ja tutkimushenkilöstöön, on sisäänrakennettu vastaväittäjä. Sitä opiskellaan proseminaareista lähtien ja vähitellen peruskriittinen asenne, arvioiminen juurtuu selkäytimeen. Opponointia harjoitetaan muissakin yhteyksissä kuin opinnäytteisiin ja omaan tutkimusalaan liittyvissä. Mutta tähän tottuu ja sitä arvostaa.

Itsekin näkisin lehdessä kovin mieluusti valoisampia juttuja. Henkilöstöjärjestöjen lehtenä emme kuitenkaan voi sulkea silmiä yliopistojen yt-uutisilta, rahoitusleikkauksilta, kiihtyvältä rahanhakupaineelta, pätkätöiltä, henkilöstömäärän vähennyksiltä ja työmäärän kasvulta. Nämä ovat niitä teemoja, jotka työllistävät lehden julkaisijaliittojen päättäjiä ja toimistoja. Lehdentekijän on syytä muistaa, että ”sen lauluja laulat, kenen leipää syöt”.

Edellä luetellut epäkohdat ovat liian monen yliopistolaisen arkea. Mutta on myös tekijöitä, jotka kaikesta huolimatta vetävät väkeä yliopistouralle, saavat kestämään jatkuvaa epävarmuutta, hakurumbaa ja rahanniukkuutta. Palo tieteentekemiseen, uuden tiedon etsintään. Ahaa-elämysten näkeminen opiskelijoiden silmissä. Akateemisen vapauden rippeet.

Professori Seppo Hölttä ilmaisi asian huhtikuun alussa Tavoitteena hyvin toimiva ja johdettu korkeakouluyhteisö -seminaarissa: ”Voi kysyä, miksi yliopistot ovat säilyneet satoja vuosia? Perusasiat — akateeminen vapaus, kollegiaalisuus, löyhä rakenne — ovat tärkeässä asemassa”.

Nämä vuosisatoja kestäneet kivijalat ovat pitäneet yliopistoja pystyssä. Ne ovat niitä, joita soisi myös päättäjien arvostavan. Siksi toitotamme niistä myös liittojen viestinnässä. Jos tutkimuksen vapaus ja kollegiaalisuuden loputkin perusteet murenevat, kuinka pitkälle riittää epävarmuuden sietokyky ja palo tieteen tekemiseen?

Yhteisöllisyydellä ja hyvällä työyhteisöllä on myös merkitystä. Senkin uhalla, että joku pahastuu liiasta positiivisuudesta, pyysin tähän numeroon – Acatiimin 20-vuotisjuhlanumeroon – ilmiantamaan hyviä yliopisto-, laitos- ja/tai tutkimusyhteisöjä. Ehdotuksia tippui mukavasti. Kiitos niistä. Muutamia, erilaisia yhteisöjä on poimittu sivuilla 28—33 olevaan juttuun. Hyvä tiedeyhteisö voi olla myös hyvä työyhteisö!

PS. Ruusuja ja risuja sekä juttuvinkkejä otetaan aina mieluusti vastaan.

---