Kirja-arviot

---

Miksi kirjoitit kirjan?

— Halusin ymmärtää, miten yliopistot saivat alkunsa keskiajalla, ja miten ne ovat kehittyneet sen jälkeen. Tämän lisäksi Suomesta on puuttunut suomalaisen korkeakoulutuksen yleisesitys, synteesi, vaikka eri yliopistoista onkin kirjoitettu historioita.

Kyseessä on siis historiallinen synteesi. Saako siitä uutista?

— Kirjassani uutta on tieteellinen näkökulma. Pyrin tarkastelemaan korkeakoulutusta historiallisesti kerrostuneena ilmiönä. Tästä näkökulmasta käsin voi selittää, miksi eri aikoina syntyneet opetusmenetelmät, tutkimustavat ja -metodit voivat olla sulassa sovussa keskenään niin opetuksessa kuin tutkimuksessakin. Sen sijaan päätöksenteossa löytyy enemmän ristivetoa nykyisen managerialismin ja aiemman virkamiesmentaliteetin sekä kollegiaalisuuden välillä. Yliopistoja organisaatioina ja korkeakoulutusta yhteiskunnallisena instituutiona leimaa kuitenkin vahva jatkuvuus, sillä hyväksi havaitut tavat — kuten (keskiaikainen) luennointi tai (humanistinen) tutkimus saavat rinnalleen uusia menetelmiä ilman että entisistä välttämättä luovutaan. Tämä traditioiden ja innovaatioiden yhdistelmä tekee yliopistoista usein hämmästyttävän dynaamisia paikkoja.

Haluaisin vielä lisätä sen, että kirjassani tarkastellaan kaikkia korkeakoulutuksen nykyisiä muotoja ja niiden historiallisia kehityskaaria. Tämä tarkoittaa niin teknisen alan, kauppatieteiden, maatalouden kuin opettajankoulutuksenkin tarkastelua osana korkeakoulutuksen kehityskulkuja opistoista yliopistoiksi ja yliopistoihin.

Löytyikö mitään yllättävää?

Ehkä eniten yllätti se, yliopistojen kollegiaalisuus — siis asioista keskustelu ja niistä yhdessä päättäminen — on yhä edelleenkin toiminnan vahva perusta. Tätä keskiajalla syntynyttä periaatetta ja toimintatapaa on syytä kunnioittaa edelleenkin, sillä se on akateemisen päätöksenteon koeteltu ja vahva perusta.

Tämä on aika poliittinen väite. Voiko tutkija olla poliitikko?

— Nyt sinä sekoitat yliopistojen poliittisuuden ja tutkijan position. Yliopistot, tutkimus ja opetus ovat olleet siinä mielessä poliittisia ilmiöitä, että niistä on aina vallinnut erilaisia ja keskenään ristiriitaisiakin käsityksiä. Erityisesti selvästi tämä näkyi autonomian aikana, kun opiskelijat muodostivat uusien puolueiden ytimiä. Tai Akateemisen Karjalaseuran toiminnassa 1920- ja 30-luvuilla, tai 1970-luvulla yliopistojen politisoituessa vasemmiston nousun myötä. Väittelyt ja keskustelut ovat kuitenkin aina kuuluneet yliopistojen arkeen. Samalla myös yliopistojen yhteiskuntasuhteet ovat aina olleet poliittisia suhteita, sillä valtiovaltaa on aina kiinnostanut vaikuttaa yliopistoihin, kun taas yliopistot ovat halunneet puolustaa autonomiaansa. Tämä ristiriita näkyy yhä edelleen.

Tutkijasta ei siis mielestäni tee poliitikkoa se, että hän pyrkii löytämään totuuden näistä ristivedoista tai erilaisista käsityksistä. Tutkijan velvollisuus on pikemmin valottaa siitä, miksi esimerkiksi kollegiaalisuus on yliopistojen vahva perusperiaate.

Puhut koko ajan ristiriidoista ja ristivedoista. Onko yliopistoissa aina kamppailtu?

— Ei tietenkään. Suurimman osan historiastaan yliopistot ovat olleet varsin rauhallisia tieteen keitaita. Välillä suorastaan unettavan rauhallisia. Tutkimuksen kannalta kiinnostavimpia ovat kuitenkin murroskohdat ja ristiriidat, sillä niiden kautta voi tutkailla yliopistoissa vaikuttavia jatkuvuuksia ja pohdiskella muutoksia.

Keskityt opiskelijoihin ja professoreihin. Miksi näin?

— Yliopistoissa on aina ollut kaksi keskeistä ryhmää: opiskelijat ja heidän opettajansa. Näiden myötä yliopistoissa on myös aina vallinnut ristiveto opiskelijoiden ja opettajien pyrkimysten välillä. Keskittymällä siihen, keitä opiskelijat ovat ja mistä yhteiskuntaryhmistä he ovat peräisin, voidaan myös analysoida korkeakoulutuksen ja yhteiskunnan välisiä suhteita. Opiskelijamäärän raju kasvu 1960-luvulla oli myös keskeinen tekijä siinä, että Suomeen perustettiin uusia yliopistoja. Tämä yliopistojen massoittuminen muutti myös akateemisen työn luonnetta, kun siitä alkoi tulla entistä enemmän palkkatyötä. Samaan aikaan nähtiin myös entistä selvemmin, että yliopistoista ja tutkimuksesta voi olla hyötyä sekä teollisuudelle että alueiden kehitykselle.

Onko suomalaisella korkeakoulutuksella suurta linjaa?

— On. Yliopistoilla ja korkeakouluilla on aina ollut merkittävä rooli yhteiskunnan kehityksessä Suomessa. Kehitys alkoi 1600-luvulla pappiskoulutuksen myötä, otti uutta vauhtia hyödyn ajan tutkimuksista 1700-luvulla ja pääsi varsinaiseen vauhtiin autonomian aikana 1800-luvulla. Itsenäisyyden aikana yliopistoilla nähtiin merkittävä rooli kansakunnan sivistämisessä. Sotien jälkeen korkeakoulutus oli puolestaan merkittävästi rakentamassa hyvinvointivaltiota, ja 2000-luvulla se on valjastettu tietoyhteiskunnan kehittämiseen. Suomessa on hyvin pitkään uskottu opiskelun, oppineisuuden ja tutkimuksen voimaan. 1900-luvulla tätä vakaumusta on löytynyt niin työväestöstä, maalaisista kuin porvaristostakin. Koulutususko selittää myös osaltaan Suomen menestystä.

Haastattelet tässä itseäsi. Eikös se ole aika kyseenalaista?

— Ehkäpä. Tiedejournalismin genressä ongelmana on kuitenkin uutisten metsästys. Tämä vääristää kuvaa tieteestä. Sen sijaan kriittisten kysymysten avulla voi yrittää valottaa, mistä tutkimuksessa on kysymys.

Jussi Välimaa
professori

---

---

Palmeniaa lähellä olleiden Helsingin yliopiston professorikirjoittajien katsaus pureutuu Lahden näkökulmasta tarkasteltuna 15 vuotta kaupungissa toimineen Palmenian ympärille. Sillä kuitenkin on pitempi historia edeltäjänsä, vuonna 1980 käynnistyneen Helsingin yliopiston Lahden tutkimus- ja koulutuskeskuksen ajoilta. Olihan yliopistoissa herännyt ajatuksia elinikäisestä oppimisesta ja tarpeesta suorittaa tutkinnon jälkeisiä yliopisto-opintoja. Ja että yliopiston olisi oltava läheisessä vuorovaikutussuhteessa ympäröivään yhteiskuntaan. Tästä yliopistojen kolmannesta tehtävästä tosin alettiin täten nimettynä puhua vasta myöhemmin.

Kirjan vuoden 2015 versio käytännössä hyllytettiin, joten nyt ilmestynyt teos on kirjan toinen uudistettu laitos. Hyvin kuvitettu kirja sisältää pakkopullana paljon tietoa laitoksen kulloisistakin organisaatioista ja miehityksistä. Sen lomasta rakentuu nimien sekamelskasta laajasta kirjosta ulkopuolisellekin lukijalle kuva muuttuvan yhteiskunnan tarpeisiin vastaamaan pyrkineen Palmenian elinkaaresta — uhosta ja tuhosta.

Helsingissä väiteltiin aluksi kiivaasti siitä, onko täydennyskoulutus akateemista toimintaa. Asialle myötämielinen kansleri Ernst Palmén ratkaisi asian tiukalla, nuijan varren katkaisseella kopautuksella.

Nopeasti kasvaessaan Palmenia rönsyili ulkomaita myöten lukuisiin toimipisteisiin keskuspaikkana kuitenkin Lahti, jossa se ehti toimia useissa osoitteissa kaupungin ”lapsenpäästölaitoksesta” alkaen. Kaupunki avusti ja tuki avokätisesti sinne sijoittuvia yliopistojen toimintoja.

Lahden keskuksessa innovoitiin sumeilematta uutta, kuten rämemajavien kasvatusta ja villiriisin menestymistä Padasjoella. Monenlaista kokeiltiin eikä kaikessa onnistuttu. Onnistuneitakin projekteja toki oli, kuten ensimmäisen maakunnallisen jätehuoltoyhtiön, Päijät-Hämeen jätehuolto Oy:n, perustamiseen johtanut hanke.

Palmenialaiset pitivät yksikköään ehdottomasti suurimpana ja kauneimpana, muualla sitä alettiin jopa pitää yliopiston käenpoikasena. Ajatuksille oli sikäli katetta, että parhaimmillaan Palmenia oli selvästi suurin maamme akateeminen aikuiskoulutuslaitos kivijalkoinaan tutkimus koulutus ja kehittäminen. Keskimäärin parikymmentätuhatta suomalaista paransi siellä vuosittain ammattitaitoaan ja päivitti osaamistaan. Pyrittiin siihen, että sen ”asiakas saa vähintään sen, mitä on tullut hakemaan, mutta mieluummin enemmän kuin on osannut odottaa”.

Rynnimisvaihetta seurasi suhdannevaihteluiden siivittämä tasaantuminen ja Palmenian tarjoamien palveluiden kysynnän hyytyminen. Organisaatiota alettiin vetää suppuun, ennen lopullista ratkaisua.

Palmenian tarina päättyi karusti vuonna 2016. Kirjan kirjoittajat sanovat aikalisää tavallaan onnenpotkuksi kohteen koko toteutuneen elinkaaren ollessa nyt näkyvissä. Helsingin yliopisto aikoo kuitenkin olla edelleen uudenlaisin kuvioin läsnä vuoden 2018 alusta Lappeenrannan Lahden teknillisen yliopiston myötä ”oikeaksi” yliopistokaupungiksi nousseessa Lahdessa. Rakentuuhan kaupunkiin parhaillaan uusia kampusalueita.

Palmeniaa kuvataan hitaasti kääntyvän yliopiston kupeessa pyörineeksi ketteräsi hinaajaksi. Kirjoittajat kiittävät esipuheessa kohdettaan ”mahdollisuudesta tutustua sen institutionaaliseen elämäkertaan ja kaikkeen siihen inhimilliseen, mitä yliopistoinstituution sisällä piilee”.

Veijo Kauppinen
Kirjoittaja on Aalto-yliopiston emeritusprofessori ja Päijät-Hämeen tutkimusseuran työjäsen

---

---

Tutkimukselta halutaan yhteiskunnallista vaikuttavuutta yliopiston kolmannen tehtävän mukaisesti. Vaikuttaminen ei saa enää olla yksisuuntaista valistustyötä, vaan tutkijan on tultava ulos kammiostaan ja keskustella ja kuulla niitä ihmisiä ja tahoja, joihin tutkimuksella halutaan vaikuttaa.

Kuitenkaan tutkimuksella vaikuttamisen parhaita käytäntöjä, menetelmiä ja työkaluja ei ole koottu yhteen samojen kansien väliin. Tutkimuksesta toimintaan -kirja pyrkii paikkaamaan tämä puutteen.

Ja tässä kirja onnistuukin. Tätä helpottaa jo se, että kirjoittajat ovat toimineet tiedeviestinnän asiantuntijoina muun muassa ajatushautomo Demoksessa, Tieteen päivillä, tiedeviestintätoimisto Kaskas Mediassa.

Selkeä ja havainnollinen mutta samalla akateemisen tarkka ja perusteellinen kirja rakentaa siltoja akateemisen ja muun maailman välille.

Syytä onkin, sillä kirjan mukaan 98 prosenttia päättäjistä pitää humanistista tutkimusta yhteiskunnalle hyödyllisenä, mutta samaan aikaan tutkijat joutuvat tavan takaa vakuuttamaan ja perustelemaan, miten heidän tutkimuksensa vaikuttaisi yhteiskuntaan.

Kirjassa onkin viestintä ja sen taitaminen keskeisessä roolissa. Semminkin kun tutkijan tulee osata viestiä päivälehtien lisäksi bloggaamalla, twiittaamalla ja muilla sosiaalisen median keinoilla.

Suunnitelmallisuus on tehokkaan viestinnän avain. Tutkijalla tulee olla tarkka kartta, millaista muutosta halutaan ja miten siihen päästään, keneen tai mihin tahoon pitää vaikuttaa ja millä kanavilla ja tekstiformaateilla. Muutoksen kohteena voivat olla niinkin erilaiset asiat kuin uudet tuotteet ja palvelut tai ajattelutavan ja politiikan muutos.

Tehokasta tutkimusviestintää edistää vahva asiantuntijaprofiili, ja tähän tarjoaa oivan mahdollisuuden sosiaalinen media, näkyvyys Twitterissä ja LinkedInissä. Vuoden Tiedebarometrin mukaan Suomessa tutkijoita arvostetaan tavallisen kansankin keskuudessa, ongelmana vain ollut vähäinen kiinnostus sosiaaliseen mediaan.

Ainakaan tiedon puute ei enää ole esteenä, kirjaan on siroteltu tietolaatikoita, kuten Kymmenen askelta Twitterin käyttöön, ja lukujen lopuista löytyy eri alojen viestinnässä onnistuneiden haastatteluja.

Kirjassa on myös ongelmia. Yhteiskunnan ja etenkään median ja yritysten vaatimuksia ei arvostella, vaan kirjasta saa kuvan, että viestintä on tasapuolista. Tosin yritysten tarpeen nopeaan tiedontuotantoon ja tieteellisen tutkimuksen hitaan pohdiskelevuuden välinen ristiriita tunnistetaan. Samoin tulosten arvioiminen pelkästään määrällisin mittarein myönnetään ongelmalliseksi.

Mutta kokonaisuutena kirjassa ei tule esiin, miten talous pompottaa ja määrää kaikesta. Eikä pohdita, miten hupenevien ajallisten resurssien kanssa kamppaileva tutkija ehtii osallistua täysipainoisesti sosiaaliseen mediaan. Tutkimuksen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden yhteiskuntakriittistä puolta ei juuri pohdita.

Kirjassa siteerataan poliitikkoa, jonka mukaan poliitikot kaipaavat tutkijoiden yhteydenottoja, ja haastateltu poliitikko itse ilahtuu aina sellaisen saadessaan. Mutta jos lakkoihin ja mielenosoituksiin ajettu akateeminen väki tutkisi yliopistojen kurjistuvaa asemaa nyky-yhteiskunnassa, miten poliitikot suhtautuisivat siihen? Positiivisuutta uhkuvassa kirjassa ei tämän kaltaisiin kysymyksiin tartuta tai viitata.

Pekka Wahlstedt

---