”Meidänkin nuoret tutkijamme käyttävät ison osan työajastaan julkisuuskuvansa pyörittämiseen sosiaalisessa mediassa. Joko itse olen jäänyt ajasta jälkeen, tai aika kulkee väärään suuntaan”, Institute for Advanced Social Research -tutkijakollegiumin johtaja Risto Heiskala sanailee.
Heiskala herätteli keskustelua viime vuoden keväällä, mutta akateemiset mannerlaatat eivät värähtäneet. Acatiimi kysyi kuudelta vaikuttajalta kommentit Heiskalan huoneentauluun. Vain muutama vastaaja kommentoi joka kohtaa.
Professoriliiton puheenjohtaja Jouni Kivistö-Rahnasto näkee Heiskalan provosoinnin ironiseksi ja tervetulleeksi.
Tieteentekijöiden liiton puheenjohtaja Maija S. Peltola ja varapuheenjohtaja Tero Karjalainen näkevät Heiskalan huolessa ”valitettavasti paljon tuttua”.
Peltola Turun yliopistosta pohtii, että yliopistojen rahoitusmalli ohjaa tutkijoita. Palkitsemisperusteissa korostuvat julkaisumäärät ja -kanavat, jolloin pitkäjänteinen työ kärsii.
Karjalainen Itä-Suomen yliopistosta huomauttaa, että yhä suurempi osa nuorista tutkijoista työllistyy yliopiston ulkopuolelle.
— Jos on optimoinut tekemistään tämän huoneentaulun mukaisesti, työllistymismahdollisuudet kaventuvat oleellisesti, Karjalainen varoittaa.
Professoriliiton hallituksen jäsen Virpi Tuunainen sekä Yliopistojen opetusalan liiton YLL:n puheenjohtaja Santeri Palviainen ja varapuheenjohtaja Erja Kosonen pitävät Heiskalan päätelmiä kyynisinä.
Kosonen Jyväskylän yliopistosta sanoo Heiskalan ohjeistuksen toimivan vain, jos nuori on suuntautunut tutkijaksi, ja hänellä on vakaa taustatuki ja vakaa rahoitus.
Heiskala kehottaa nuorta tutkijaa maksimoimaan julkaisunsa. Opetus, hallinto ja yhteiskunnallisen vaikuttaminen vievät aikaa, eikä yliopisto juhlapuheista huolimatta palkitse niistä.
Kommentoijista varsinkin Professoriliiton ja YLLin edustajat painottavat, että tutkijan on hankittava myös pedagogista koulutusta ja opetuskokemusta.
Tuunainen Aalto-yliopistosta huomauttaa, että nuorilla tutkijoilla on vähemmän opetusta ja hallintoa kuin professoreilla, joten nuori voi keskittyä tutkimukseen.
Kosonen taas sanoo, että myös tohtorikoulutettavan pitää opettaa, mieluimmin omasta väitöskirja-aiheestaan. Post doc -tutkijan hankkima pedagoginen osaaminen laajentaa tehtäväkirjoa kaikilla työmarkkinoilla.
— Nuoren tutkijan on syytä syventää myös tieteellisiä viestintätaitojaan, Kosonen lisää.
Heiskala kieltää pohtimasta mekanismeja, jotka kytkevät tutkimusaiheen muihin yhteiskunnan ilmiöihin, koska pohdinta vie aikaa.
Tuunainen ja Kivistö-Rahnasto kommentoivat, että kapealla tutkimusalueella julkaiseminen on vaikeaa. Erikoistumisessa piilee riski, että alue ei kiinnosta tiedeyhteisöä.
Tuunainen painottaa tieteen kumulatiivisuutta, mikä edellyttää sitä, että julkaisuja luetaan.
Heiskala sanoo, että julkaisufoorumin kahdella ylimmällä tasolla on pääosin yhdysvaltalaisia ja brittiläisiä tiedelehtiä, joiden julkaisijoiden konservatiivisuus pitää muistaa.
Kivistö-Rahnasto vahvistaa, että julkaisemisessa kannattaa aina tavoitella oman tieteenalan laatulehtiä, mutta aina ne eivät ole JUFO-luokitusten kärkeä.
Palviainen Oulun yliopistosta havainnoi, että pienillä erikoisaloilla on joko hyvin vähän tai ei lainkaan JUFO 2—3-julkaisukanavia.
Etenkin Palviainen ja Peltola sanovat, että tutkija pystyy parhaimmin keskittymään tutkimukseensa pitkäjänteisellä rahoituksella. Siksi Peltola toivoo, että tutkijoiden arvioinneissa ei käytettäisi niitä tulosmittareita, joihin yliopistojen rahanjako perustuu.
— Tutkija-arvioinnissa pitäisi ottaa huomioon tieteenalojen erot esimerkiksi julkaisukäytännöissä. Pitäisi nähdä meritoitumistavat monipuolisesti, Peltola täydentää.
Karjalainen esittää samankaltaisesti.
— Ei käytetä henkilöarviointiin esimerkiksi JUFOa tai ministeriön rahanjakomallia, kun niitä ei ole tarkoitettu henkilöarviointiin, hän painottaa.
Tuunainen toisaalta napauttaa, että suomalaisissa työpajoissa julkaiseminen ei ole kestävä strategia.
— JUFO ja muut listaukset toimivat valuuttana Suomen ulkopuolella, hän sanoo.
Akateeminen maailma arvottaa yksin- ja yhteisjulkaisut samanarvoisiksi. Heiskala suosittaakin sopimaan kavereiden kanssa, että julkaisuihin pistetään vastavuoroisesti kaikkien nimet, mikä pidentää kaikkien osallistujien julkaisuluetteloita. Ulkomainen kaveri on paras kaveri, sillä kansainvälinen yhteisjulkaisu on arvokkain julkaisu.
Kivistö-Rahnasto sanoo yhteisjulkaisujen yleensä vahvistavan verkostoitumista, mikä luo mahdollisuuksia.
Tuunainen torjuu nimien lisäämisen ilman osallistumista tutkimukseen, mutta hän arvostaa yhteisjulkaisuja. Tuunainen itse tekee niitä oppimissyistä seniorikollegoidensa ja opetussyistä tohtoriopiskelijoidensa kanssa. Kosonen pitää tutkimuseettisesti kyseenalaisena sitä, jos julkaisee ryhmissä vain julkaisumäärän maksimoimiseksi.
Heiskalan mukaan tulosten jakaminen mahdollisimman pieniin yksiköihin sekä samojen tulosten jakaminen eri otsikoilla ja eri johdannoilla maksimoivat nopeasti julkaisumääriä. Heiskala suosittaa jopa julkaisemaan samat tulokset mahdollisimman monissa lehdissä, editoituina.
Kivistö-Rahnasto ymmärtää sarkasmin, mutta hän sanoo, että tulosten monistaminen ei kuulu hyviin tutkimuskäytäntöihin. Pahimmillaan tutkija rikkoo tutkimuksen eettisiä periaatteita.
Samoin sanovat Karjalainen, Palviainen ja Tuunainen. He lisäävät, että alan asiantuntijat näkevät hämäykset.
Heiskala opastaa, että ei pidä pysähtyä ajattelemaan. Jos kehität uusia ideoita ja koettelet niiden pätevyyttä, julkaisutuotanto viivästyy ja tuotteliaammat ikätoverit saavat avoimet toimet.
Kivistö-Rahnasto kuittaa, että riskinotto voi hidastaa julkaisutuotantoa. Toisaalta uudet, pätevät ideat voivat johtaa ikätovereita parempiin toimiin.
Peltola tietää kiireen olevan myrkkyä luovuudelle, ja uuden tiedon ymmärtäminen vaatii luovuutta.
— Timantti syntyy paineessa, mutta tutkimussuunnitelma ei. Nuoret tutkijat ovat avainasemassa siinä, miten suomalainen tiede kehittyy. Annettakoon tutkijoiden tutkia; keskittyä siihen, mitä osaavat, Peltola esittää.
Kosonen lainaa työehtosopimuksen soveltamisohjetta, jonka mukaan jokainen opetus- ja tutkimushenkilöstöön kuuluva sekä tutkii että opettaa. Kosonen kuitenkin muistuttaa, että tutkija tarvitsee tähän pedagogista osaamista ja opettaja tarvitsee aikaa tutkimukseen.
— Kiire on huono isäntä tutkimusprojekteissa, mutta valitettavasti kiire on arkea monen tutkijan hankepolkassa, Kosonen summaa.
Heiskala huokaa, kuinka ennen ajateltiin, että tutkija tarjoaa faktat työstään ja muut arvioivat työn laatua ja merkittävyyttä – muu on pyrkyryyttä. Nyt Heiskala opettaa, että CV ja kaikki työt on esiteltävä siten, että arviointipaneeli omaksuu tarjonnan helposti. Omaa työtä on syytä mainostaa kaikissa sosiaalisissa medioissa vähintään viikoittain.
Kivistö-Rahasto säestää, että mainonta on lisääntynyt. Hän täsmentää, että mainonnan kohde on pidettävä laadukkaana.
Tuunainen kommentoi, että hyvissä lehdissä julkaiseminen on myönteistä mainontaa.
— Haluamme vaikuttaa yhteiskuntaan, joten arvostamme tulosten siirtämistä käytäntöön. Tutkijat eivät kirjoittele vain toisilleen. Kuitenkaan loputon tutkijoiden mittaaminen ja pienentäminen numeroiksi ei ole hyväksi, hän päättelee.
Teksti Hannu Kaskinen
Painetussa lehdessä sivu 32
![Logo [Acatiimi]](/images/logo.jpg){kind=logo}
Etusivulle »
Sisällysluetteloon »
Tulosta »