Kirja-arviot

---

Sadan vuoden takaista Saksaa, toisin sanoen Weimarin tasavaltaa, muistellaan nyt niin TV-sarjoissa kuin tietokirjoissa. Saksalaisen filosofin ja journalistin Wolfram Eilenbergerin vetävästi kirjoittamassa teoksessa Taikurien aika päähenkilöinä on neljä filosofia: Walter Benjamin, Ernst Cassirer, Martin Heidegger ja Ludvig Wittgenstein. Heidän kohtaloitaan kuljetetaan kymmenen vuoden ajan rinnakkain nopein leikkauksin kuin elokuvassa.

Oppineisuuden osoituksena aika monella yliopistolaisella — niin minullakin — on työhuoneessaan esillä hyllyllinen raskasta saksalaista metafysiikkaa, jota sitten kuitenkaan ei jakseta lukea. Tunnen itse asiassa vain yhden suomalaisen professorin, joka todella on lukenut läpi Heideggerin kootut teokset.

Niinpä tarvitaan juuri tällaisia populaariteoksia, joista voi oppia kepeitä anekdootteja sen verran, että pärjää ainakin smalltalkissa, jos joutuu cocktail-kutsuilla filosofien seuraan. Eilenberger on sekoittanut lukijaystävällisen cocktailin, jossa sopivassa suhteessa kerrotaan sekä kuuluisien filosofien yksityiselämän toilauksia että heidän syvämietteisiä ajatuksiaan. Neljän huippuajattelijan naissuhteet käydään tarkkaan läpi, mutta sopivin väliajoin palataan takaisin ideoiden maailmaan.

Filosofia eroaa muista tieteistä siinä suhteessa, että sen materiaalina voi olla myös oma elämä. Akateemisen filosofian ohella voimme tunnustaa suureksi filosofiksi myös poikkeuksellisia elämänvalintoja tehneen henkilön, joka mielestämme on joko viisas tai hullu, näkökulmasta riippuen. Cassirer viihtyi porvarillisessa avioliitossa, mutta muille kolmelle intiimit suhteet olivat tuskaisia filosofisia probleemoja.

Tässä kirjassa esitellyistä henkilöistä Hampurin yliopiston rehtori Cassirer on klassisen kirjanoppineen ja akateemisen ruhtinaan perikuva, kolme muuta sen sijaan ovat eriasteisia originelleja. ”Kirjattomat, karjattomat miehet” Benjamin ja Wittgenstein olivat lähinnä kulkureita, jotka suhtautuivat halveksien akateemiseen filosofiaan. Benjamin elätti itsensä kulttuurijournalistina, Wittgenstein muun muassa kansakoulunopettajana. Benjaminilla ei ollut yhtään varsinaista akateemista julkaisua, Wittgensteinilla oli tasan yksi. Nykyisessä Jufo-systeemissä kumpikaan ei siis olisi pärjännyt.

Myös Heidegger oli aluksi akateemisen systeemin vastarinnan kiiski, mutta päätyi lopulta Freiburgin yliopiston rehtoriksi. Vapunpäivänä 1933 hän piti kuuluisan rehtorinpuheensa, jossa julisti, että Führer yksin on ”Saksan nykyinen ja tuleva todellisuus ja laki”. Kaikeksi onneksi Eilenbergerin kirja kuitenkin kulminoituu vuoteen 1929, jolloin Saksan syöksy pimeyteen on vielä edessäpäin.

Cassirer ja Heidegger kohtaavat maaliskuussa 1929 kuuluisassa filosofisessa väittelyssä Davosissa. He edustavat kahta erilaista ihmistyyppiä: Saksalaisen idealismin läpitunkema Cassirer on kalvakka kamarioppinut (ja epäonnekseen juutalainen). Uutta Saksaa edustaa hiukan demoninen Heidegger, fyysinen auringon ahavoittama tyyppi, joka nauttii hurjista syöksylaskuista Alppien rinteillä eikä kaihda olemassaolon kuiluihinkaan kurkistamista.

Teos sisältää laajan kirjallisuusluettelon ja hyvät lähdeviitteet. Se vetää imuunsa ja houkuttelee opiskelemaan lisää. Suomennoskin on vallan erinomainen.

Osmo Pekonen

---

---

Tekoäly on enemmän kuin yksi edistysaskel tieteen kehityksessä: tekoälyn tulemisessa on kyse yhtä merkittävästä koko yhteiskuntaan vaikuttavasta vallankumouksesta kuin sähkön käyttöön ottamisessa 1800-luvulla.

Ei ihme, että tekoälyn tuomia mahdollisuuksia ja uhkia kärjistetään ja liioitellaan muuallakin kuin iltapäivälehdissä. Myös tekoälyn etiikkaa vaivaa epämääräisyys — vaikka ilman etiikkaa ei tuo ihmisälyä haastava mahti pysy aisoissa.

Ollila käy läpi erilaisia eettisiä teorioita ja pistää ne kamppailemaan keskenään. Tämän huono puoli on, että Ollilan oma kanta jää usein hämäräksi ja monet vastakkaiset argumentit tuntuvat yhtä vakuuttavilta niiden kannattajien lähtökohdista tarkasteltuna.

Esimerkiksi robotin käyttöä ystävänä tai muuna inhimillisyyttä vaativassa roolissa voidaan vastustaa sillä, että robotin tunteet ja toveruus ei ole aitoa. Puolustajat taas vetoavat siihen, että robotti ei kiusaa, eikä menetä kärsivällisyyttään, ja lähitulevaisuudessa kaikilla työpaikoilla ihmisten kanssa työskentelevät robotit on helpompi hyväksyä joukkoon, kun ne ihmistetään.

Ollila ei kuitenkaan kannata muodikasta ja helppoa relativismiakaan. Mutta ihmisen ja tekoälyn kanssakäymisen syvyys ja vaativuus tulee esiin kohdissa, joissa Ollila viittaa filosofi-antropologi Bruno Latouriin.

Latourin mukaan ihminen ei ole esineiden ulko- ja yläpuolella ja käytä niitä suvereenin subjektin tavoin. Esineet vaikuttavat ja muuttavat ihmistä yhtä lailla kuin ihminen esineitä. Tämä kiteyttää ihmisen ja tekoälyn vaikean suhteen: ihminen ja tekoäly ja muut tekniset välineet ovat saman kokonaisuuden osia, eikä ole helppo erotella mikä on ihmisen vaikutusta ja mikä tekoälyn. Myöskin eettiset vastuut kietoutuvat yhteen.

Ollila ei etiikkaa esitellessään viittaa subjektiivisuutta ja subjektin sisäistä vapautta, avoimuutta ja määrittelemättömyyttä korostaviin eksistentialisteihin. Tämä saattaisi auttaa ihmistä ottamaan välimatkaa mahtaviin luomuksiinsa ja hallitsemaan niitä.

Ollilakin kyllä viittaa joissain kohdissa ihmisen rationaalisuuden ainutlaatuiseen kykyyn reflektoida ja tarkastella omaa ajatteluaan ikään kuin ulkopuolelta, ja toteaa että eettinen pohdinta edellyttää nimenomaan reflektointia.

Hän varoittaa nykyaikana vallitsevasta pyrkimyksestä valjastaa tekoäly kansallisia intressejä palvelemaan, mutta yhtä paljon hän on huolissaan monikansallisista yritysjäteistä, joiden halusta omia tekoäly Amazon ja Facebook ovat surullisenkuuluisia esimerkkejä.

Etiikka on tekoälyn tavoin universaalia ja yksityiset intressit ylittävää. Tekoälyn etiikan ei tule liikaa keskittyä robotteihin, kuten julkisessa keskustelussa usein käy, vaan tähytä laajoja yhteiskunnallisia linjoja. Pohjimmiltaan tekoäly on väline missä muutkin välineet, joita voi käyttää niin hyvään kuin pahaankin. Yhtä lailla laajentamaan kuin kaventamaan ihmisten autonomiaa ja tasa-arvoisuutta. Päätäntävalta jää ihmiselle.

Pekka Wahlstedt

---

---

Nyky-yhteiskunta pyörii tekoälyn voimalla, jopa niin pitkälle, että on melkein helpompi luetella asiat, joissa tekoälyä ei käytetä kuin asiat, joissa sitä käytetään päivittäin. Tekoälyä hyödynnetään tietoliikenteestä terveys- ja kauppapalveluihin, se on taustalla esimerkiksi hakukoneissa, kameroiden kasvotunnistuksessa, kohdennetussa mainonnassa ja pysäköintihallien rekisteritunnistuksessa.

Kuitenkin tuosta sangen monimutkaisesta ja vain harvojen asiantuntijoiden hallitsemasta asiasta tiedetään hyvin vähän tavallisten ihmisten keskuudessa. Selkokielinen ja osuvasti nimetty kirja tarjoaa yleiskuvan tekoälyn kehityksestä ja soveltamisesta yhteiskunnan eri alueilla. Kirjaan on koottu maailman johtavien asiantuntijoiden käsityksiä — sekä positiivisia että negatiivisia — käsityksiä alan kehityksestä, merkityksestä ja tulevaisuudesta.

Tekoälyssä ihmisten aivotoimintoja pyritään jäljittelemään ja siirtämään tietokoneeseen. Tekoälyllä varustetut robotit ovat valtavia tietopankkeja, joihin voidaan ohjelmoida mitä vain, muinaisten korkeakulttuurien historiasta avaruusmatkailuun liittyviin teknisiin ohjeisiin.

Toisaalta on kyseenalaista, pystyykö täydellisinkään robotti ymmärtämään merkityksiin ja tietoisiin valintoihin perustuvia päätöksiä. Ihmiseen verrattuna tehokkainkaan tekoälyrobotti ei myöskään pärjäisi peruskoulun ensimmäisen luokan tason käytännön taidoissa ja tiedoissa. Tekoäly on luonteeltaan matemaattista ja kvantitatiivista.

Pikajunan vauhdilla kehittyvä tekoäly on kuitenkin herättänyt monissa merkittävissä tutkijoissa huolta, ja esimerkiksi Stephen Hawking on todennut, että kokonaisvaltaisen tekoälyn kehittäminen voi viedä ihmiskunnan tuhoon. Tekoäly voi alkaa kehittää itse itseään, ja hitaaseen biologiseen evoluutioon sidottu ihminen jää jälkeen ja joutuu luomuksensa orjaksi, kuin kauhutieteiselokuvassa.

Tekoälyn perustassa, ihmisen ajattelua mallintavissa algoritmeissä, on omat riskinsä. Koodaajat voivat tehdä virheitä, tai algoritmi itse voi alkaa tehdä tulkintavirheitä. Esimerkiksi robottiauto saattaa ratkaista kiellon ajaa päin punaisia valoja hakkeroitumalla liikennevalojärjestelmään ja kääntämällä kaikki valot vihreiksi.

Kirjassa on se heikko puoli, että tekoälyn vaaroja yhteiskunnalliselle tasa-arvolle ei nosteta esiin. Kirjassa painotetaan, miten tekoäly helpottaa kaikkien elämää, mutta ei tartuta siihen, että huippuälykkäät robotit vievät työpaikkoja, ei vain duunareilta vaan myös korkeasti koulutetuilta. Vaarana on, että suurin osa ihmisistä syrjäytyy ja tekoäly ja sen hallinta päätyy pienen eliitin käsiin.

Tekniikkakeskeisessä kirjassa jää paitsioon myös humanististen tieteiden osuus. Tekoälyn tutkimukseen panostetaan enemmän euroja kuin humanistisiin tieteisiin yhteensä. Mutta eikö mahtava tekoäly tarvitsisi vastapainokseen vahvaa humanistista viisautta? Kehittyneimpäänkään tietokoneeseen ei pystytä koskaan ohjelmoimaan aitoa eettisyyttä ja eksistentialistista tietoisuutta omakohtaisesta vapaudesta ja vastuusta.

Pekka Wahlstedt

---