Vaikka professorit ovat yliopistoissa pääasiassa vakinaisia, räikeä poikkeus on Taideyliopisto. Siellä 65 prosenttia professoreista oli viime syksyn tilaston mukaan määräaikaisissa työsuhteissa.
Taidealalla on pitkä perinne professorien vaihtuvuudessa, ja lisäksi Taideyliopiston sisällä professorit ovat eriarvoisessa asemassa. Tilanne periytyy ajalta ennen kuin kolme akatemiaa yhdistyivät Taideyliopistoksi vuonna 2013. Sibelius-Akatemiassa enemmistö professoreista on vakinaisia, mutta Teatterikorkeakoulussa ja Kuvataideakatemiassa joka ikinen on ollut määräaikainen tähän vuoteen asti. Yliopisto on perustellut määräaikaisuuksia muun muassa ”alalle ominaisella uusiutumisen tarpeella”.
Nyt professoreille on laadittu vakinaistamispolku, mutta vasta neljä nykyisistä määräaikaisista on vakinaistettu. Tähän mennessä tarkastelluista 18 tehtävästä vakinaistamispolulle sijoitettiin 11, joista 4 täytettiin kutsumenettelyllä ja loput 7 laitettiin avoimeen hakuun.
— Se ottaa muutaman vuoden, mutta viiden vuoden päästä tilanne on merkittävästi muuttunut. Keskustelua henkilöstöpolitiikan yhtenäistämisestä on käyty Taideyliopiston alusta lähtien, ja varmasti eriarvoisuutta on koettu, sanoo Taideyliopiston rehtori Jari Perkiömäki.
Perkiömäki sanoo, että myös lehtoreille on nyt urapolku, ja heitä on vakinaistettu jo enemmän.
Jotkut professorit ovat kokeneet urapolkuun pääsyn kriteerit epäselviksi tai epäreiluiksi. Kolme professoria sai tarpeekseen ja vei tapauksensa liiton tuella työtuomioistuimeen. Työtuomioistuin ratkaisee marraskuussa, onko työsuhteet katsottava vakinaisiksi vai määräaikaisiksi. Perkiömäen mukaan Taideyliopisto arvioi tilannetta sen jälkeen, kun työtuomioistuin on tehnyt päätöksen.
— Etukäteen on turha spekuloida, hän kommentoi.
Kuvataideakatemian taidehistorian ja -teorian professori Anita Seppä on yksi professoreista, jotka ovat riitauttaneet määräaikaisuutensa. Pian päättyvä työsopimus on hänen urallaan pisin: viisi vuotta. Hän on hoitanut vuodesta 2004 kolmea eri taidealan professuuria noin kymmenellä määräaikaisella työsopimuksella.
— Miesvoittoisessa Sibelius-Akatemiassa ylivoimaisesti suurin osa professoreista on jatkuvissa työsuhteissa. Naisvaltaisella kuvataidealalla ei ole ollut yhtään vakinaista professoria koko Taideyliopiston aikana, ja urapolkujärjestelmän myötä vain yksi ollaan tällä hetkellä vakinaistamassa. Täällä halutaan pitää kiinni 70-luvun taidekouluperinteestä, jossa porukka vaihtuu koko ajan, enkä todellakaan ymmärrä miksi, Seppä kritisoi.
Taideyliopisto on vakinaistamispyrkimyksistä huolimatta määritellyt monet professuurit vaihtuva-alaisiksi, määräaikaisiksi tehtäviksi. Se on perustellut tätä tarpeella varmistaa taiteenalojen uusiutuminen. Sepän mielestä jaottelu määräaikaisiin tehtäviin on mielivaltainen ja pakottaa huomattavan osan professoreista tukalaan prekaariasemaan. Sepän edustama taidehistoria ja -teoria on ”vaihtuva-alainen” tehtävä, eikä Seppä ole saanut perusteluja.
Rehtori Perkiömäen mukaan tehtävän vaihtuva-alaisuus arvioidaan jokaisen akatemian johtokunnassa. Alle puolet professuureista nimetään vaihtuva- alaisiksi. Vaihtuva-alaiset tehtävät ovat jatkossa lyhytkestoisia ja osittain osa-aikaisia. Niiden kesto voi olla parista kuukaudesta viiteen vuoteen.
— On vaikea nähdä, mikä on johdon ajatus akateemisista tavoitteista ja kansainvälisesti houkuttelevasta laadusta, jos se ei sitoudu omaan akateemiseen henkilökuntaansa, Seppä sanoo.
Tanssipedagogiikan professori Eeva Anttila toimii sekä ay-aktiivina Professoriliiton Taideyliopiston osastossa että yliopiston hallituksessa. Hän on ollut pitkään mukana ajamassa yliopiston vakinaistamisprosessia. Hänen mukaansa se on askel tasaarvoisempaan suuntaan, mutta epätietoisuutta on ollut siitä, millä perusteella tehdään valintoja urapolkuun pääsystä. Anttila on itse ensi kertaa vakinaisessa työsuhteessa tämän vuoden elokuusta lähtien, pian kuusikymppisenä.
— Taidealalla määräaikaisuuksia on perusteltu taiteellisella uudistumisella ja henkilökohtaisella kehittymisellä. Toisaalta ei ole haluttu sitoa yliopiston resursseja tiettyyn alaan, vaan on haluttu pitää jousto, kun tulee uusia taidemuotoja ja nousevia aloja.
Anttilan mukaan nämä perusteet eivät ole pitäviä. Hänen mukaansa nouseviin aloihin voi hyvin vastata esimerkiksi vierailijaprofessuureilla. Myöskään henkilökohtainen kehittyminen ei ole pitävä peruste määräaikaisuuksille. Vaikka taiteellinen työskentely usein tapahtuu yliopiston ulkopuolella, vakinainen professuuri ei estä taiteilijana kehittymistä, varsinkaan jos taiteelliselle työskentelylle on riittävästi työaikaa.
— Taidealoilla taiteellinen toiminta voidaan täysin rinnastaa tieteelliseen tutkimukseen. Ei ole mahdollista olla professori taidealalla, jos ei ole ajan tasalla omasta alastaan. Opetustyössä joutuu koko ajan koettelemaan omaa taiteilijuuttaan.
Työsuhteen määräaikaisuus on samanlainen työehtosopimuksen piiriin kuuluva asia kuin vaikka palkka tai työtehtävät ja työntekopaikka. Yliopistolaiset eivät kuitenkaan nosta määräaikaisuuteen liittyviä epäkohtia samalla tavalla esille kuin palkkaa tai työtehtäviä käsitteleviä kysymyksiä.
— Asiasta ei pitäisi tehdä mörköä vaan ajatella sitä yhtenä työsuhteen ehtona kaikkien muiden joukossa. Yliopistossa työskentelevien ihmisten on tärkeää ymmärtää, että heitä koskeva työlainsäädäntö on ihan sama kuin yrityksissäkin. He eivät ole yhtään huonommassa asemassa, eikä yliopisto ole tässä suhteessa mikään poikkeus, Julkisalan koulutettujen neuvottelujärjestö JUKO n neuvottelupäällikkö Katja Aho sanoo.
Joskus ihmisiä pelottaa läheisen esihenkilön reaktio, joskus työsuhteen tulevaisuus, joskus asian riitauttamisesta aiheutuvat kulut. Pelkoja ei voi sanoa täysin perusteettomiksi, mutta yleensä riski on paljon pienempi kuin työntekijä pelkää. Ensinnäkin asiaa ei tarvitse ottaa puheeksi poterosta, konfliktia odottaen, Aho sanoo.
— Asian voi esittää niinkin, että viihdyn työssäni ja haluan olla täällä jatkossakin, ja siksi haluan selvittää työsuhdettani.
Ahon mukaan yliopistojen johto haluaa hoitaa henkilöstöasiat kunnialla ja ongelmat saattavat johtua yksinkertaisesti tiedonpuutteesta laitoksessa, yksikössä tai tutkimusryhmässä. Usein asiat selviävät neuvottelemalla – tällaiset tapaukset eivät vain tule julkisuuteen.
Aina asia ei hoidu näin helposti. Silloin kannattaa olla ensimmäiseksi puheissa jukolaiseen luottamusmieheen. Hän osaa neuvoa ja arvioida tilannetta. Yleensä suositellaan käynnistämään TESin mukainen erimielisyysmenettely, joka alkaa paikallisilla neuvotteluilla ja jatkuu tarpeen mukaan liittotasolla. Prosessi voi kuulostaa raskaalta, mutta työntekijältä se ei vaadi Ahon mukaan muuta kuin keskustelua luottamusmiehen ja oman liiton edustajien kanssa. Yleensä asialle saadaan piste noin puolessa vuodessa. Erimielisyysmenettely on työntekijälle aina maksuton.
Jos sopua ei löydy, ratkaisua voi hakea työtuomioistuimesta tai käräjäoikeudesta. Jos työntekijä hakee vain korvausta laittoman työsuhteen päättämisestä, silloin seuraava askel on käräjäoikeus. Sekä käräjäoikeudesta että työtuomioistuimesta voi aiheutua kustannuksia, ellei liitto päätä kattaa kaikkia kuluja. Yleensä liiton oikeusturvavakuutus kattaa kuluista ainakin osan.
Päätös jatkosta on aina työntekijän. Oman liiton asiantuntijat ovat kuitenkin aina mukana prosessin loppuun asti, ja työntekijä saa heiltä perustellun näkemyksen, miten asiassa kannattaa edetä.
Tuomo Tamminen
teksti Terhi Hautamäki
Painetussa lehdessä sivu 30
![Logo [Acatiimi]](/images/logo.jpg){kind=logo}
Etusivulle »
Sisällysluetteloon »
Tulosta »