Keskustelua

Pitäisikö palkata parhaat epäonnistujat yliopistolle?

Tutkijan ammatti rakentuu epäonnistumisten ja onnistumisten varaan. Lähes viikoittain tutkija asettaa itsensä alttiiksi kritiikille ja pettyy säännöllisesti uravaiheesta riippumatta. Tästäkin huolimatta epäonnistumisista on vaikea puhua, erityisesti vanhempien kollegojen kanssa. Suomalaisiin yliopistoihin on pesiytynyt kulttuuri, jossa on vaikea kertoa epäonnistumisistaan. Monet tutkijat koettavat peitellä heikkouksiaan ja tietämättömyyttään. Näin halutaan edesauttaa muun muassa sitä, että pätkätyöläisenä työpaikka olisi turvattu jatkossakin.

Käytännössä tutkija voi epäonnistua monella tavalla. Omat uudet ideat eivät saa vastakaikua, rahoituksen saaminen ei onnistu tai vakiintuneista tieteellisistä julkaisuista tulee kriittistä palautetta niihin jätetyistä artikkeleista.

Tutkimustyössä korostuu avoimen kritiikin kulttuuri, mikä voi varsinkin nuorelle tutkijalle tulla yllätyksenä ja olla kuormittava tekijä. Jatkuvan kritiikin keskellä täydellisyyden, uusien projektien ja rahoituksen tavoittelun tiimellyksessä omien heikkouksienilmaisusta tulee entistä hankalampaa.

Tilanne uhkaa monen tutkijan työhyvinvointia. Epäonnistuminen saatetaan assosioida huonoudeksi, ja yksilötasolla voidaan pelätä sen liittämistä ihmisen persoonaan ja olemukseen. Epäonnistumista pelkäävä ihminen saattaa myös jättää unelmoimatta ja sanoittamatta unelmiaan, mikä voi heijastua myös konkreettisesti saatavaan uratukeen.

Asia on ongelmallinen tiedeyhteisöjen uudistumisen kannalta. Korkeakouluissa, kuten monissa muissakin organisaatioissa, menestyminen on seurausta riskien ottamisesta ja kokeiluista. Uusi, mullistava läpimurto on ollut ehkä seurausta yrityksen ja erehdyksen kautta tapahtuneesta kehityksestä, jossa on ensiksi epäonnistuttu lukemattomia kertoja. Monet akateemisen läpimurron tehneet tutkijat kertovat siitä, miten torjuvasti heidän ajatuksiinsa aluksi suhtauduttiin. Usein riskinottajilla on potentiaalia tehdä jotakin suurta. Yliopistojen kannattaisikin keskittyä palkkaamaan parhaat epäonnistujat.

Akateemisessa työssä epäonnistuminen on osa oppimista: tutkijat oppivat kriittisestä palautteesta. Yhteisössä on edellytyksiä oppia, kun peittelyn ja kätkemisen sijaan epäonnistumisetkin jaetaan yhteisesti. Moni varttuneempi tutkija on niin tottunut pettyjä ja epäonnistuja, ettei huomaa jakaa kokemuksiaan. Tästä huolimatta moni professorikin välttelee refereepalautteen avaamista tai pelkää tutkimushankkeen tai opetuksen saamaa palautetta. Moni uusi idea epäonnistuu.

Epäonnistumisen pelko liittyy yliopistoissa moniin toimintakulttuurisiin tekijöihin, jopa johtamiskäytäntöihin. Toimintaa mitataan lähes pelkästään lyhytaikaisten onnistumisten kautta, kuten kerättyinä rahoituseuroina tai vuosittain julkaistuina artikkeleina. Jos johtaminen rakentuu vahvojen hierarkioiden, tulosvaatimusten ja epäterveen vuorovaikutuksen varaan, ei jää tilaa epäonnistumisille. Tämä puolestaan voi pohjautua syvälle akateemiseen maailmaan juurtuneisiin valtarakenteisiin ja kulttuuriin.

Akateeminen johtajakin voi päästää itsensä helpommalla, kun hänen tarvitsee keskustella vain myönteisistä asioista eikä meidän kaikkien identiteettiin vaikuttavasta epäonnistumisesta. Johtajan tai tiimin vetäjän voi olla vaikea kohdata sitä tosiasiaa, että yksilön epäonnistuminen akateemisessa työssä liittyy usein myös yhteisön heikkouksiin kuten riittämättömään tukeen, epäonnistuneeseen rekrytointiin tai liialliseen kuormitukseen. Kaikista näistä asioista voitaisiin oppia.

Epäonnistumisen pelko voi olla osin jopa eri sukupolvien arvoihin liittyvä asia. Esimerkiksi viimeaikaisessa julkisessa keskustelussa on nostettu esiin, kuinka vaikea millenniaalien, eli 1970-luvun jälkeen syntyneiden, on hyväksyä epäonnistumistaan. Työyhteisöissä ja johtamistehtävissä saattaa olla tarpeellista huomioida sukupolvien välisiä eroja epäonnistumisten kokemuksissa. Niitä tarkastellessa on hyvä ymmärtää erilaisten kasvuympäristöjen, sosiaalisten normien ja muuttuvan työelämän vaikutus.

Yliopistojen tulisi luoda olosuhteet, joissa epäonnistumista ei tarvitsisi pitää häpeänä. Työyhteisön psykologisella turvallisuudella on merkittävä rooli siinä, uskaltaako ihminen näyttää omat heikkoutensa. Psykologisella turvallisuudella tarkoitetaan jaettua uskoa siihen, että tiimi on turvallinen ympäristö ihmisten väliseen riskinottoon. Muutoin pelko ajaa pahimmillaan välttelemään uusiin haasteisiin tarttumista.

Tarvitsemme epäonnistumisen uudelleen määrittelyä ja parhaiden epäonnistujien löytämistä yliopistoille. Epäonnistumisen myöntäminen osoittaa rohkeutta. Työelämässä tarvitsemme herkkyyttä tunnistaa uusia mahdollisuuksia, vaikka niihin tarttuminen voikin johtaa epäonnistumiseen. Usein näiden yritysten kautta löydämme jotain uutta.

Meidän ei kuitenkaan tulisi puhua vain rohkeudesta ilmaista epäonnistumiset vaan etsiä arjessamme keinoja normalisoida heikkouksia, pettymyksiä ja epäonnistumisia niin, ettei niiden ilmaisemiseen tarvitsisi enää olla rohkea. Epäonnistutaan yhdessä.

Emmi Koskimies
Jari Stenvall
Elias Pekkola