Kolumni

Simppeli riittää

Sain kesällä 2019 vakituisen työsuhteen. Kaksi vuotta aiemmin olin lähtenyt yliopistolta määräaikaiseksi projektitutkijaksi nykyiseen työpaikkaani pieneen poliittiseen ajatuspajaan. Väitöskirjani oli tuolloin esitarkastuksessa, ja myöhemmin samana vuonna väittelin yhteiskuntatieteiden tohtoriksi Tampereen yliopistosta. Väitökseni käsitteli poliittista edustusta.

Päätin jo väitöskirjaa tehdessäni, että lähden yliopistolta väittelyn aikoihin. Ajattelin, että muualta löytyy vakityötä todennäköisesti nopeammin kuin yliopistosta. Siihen riittäisi jokapäiväisen työn tekeminen hyvin, ilman jatkuvaa kilvoittelua itsensä ja muiden kanssa. Näin kävi.

Olisi kuitenkin väärin sanoa, että lähdin yliopistolta pelkästään epävarmojen tulevaisuudennäkymien takia. Koin väitöskirjan tekemisen yksinäiseksi ja vaikeaksi, ja minun oli vaikea suuntautua keskustelemaan ennen kaikkea tiedeyhteisön sisällä akateemisissa journaaleissa.

Luulen, että kokemukseni väitöskirjan tekemisestä on sekoitus omaa luonnettani (en pohjimmiltani ole tutkijatyyppi) ja yliopiston lähiympäristöni toimintakulttuuria (en saanut riittävästi sellaista tukea, jota koin tarvitsevani).

Nykyään työtäni on kirjoittaa ja toimittaa yleistajuisia, vertaisarvioimattomia tekstejä ja virittää niiden pohjalta yhteiskunnallista keskustelua. Yleistajuiset artikkelini käsittelevät työntekijöiden oikeuksia ja toimittamani tutkimusraportit eriarvoisuutta.

Työnkuvani sopii minulle hyvin. Saan tehdä paljon yhteistyötä akateemisten tutkijoiden kanssa. Työni on tutkimuksellista, mutta myös viestintä on siinä keskeisessä osassa.

Lopulta kyse on kai siitä, mitä kukin haluaa elämässään ja elämällään tehdä. On myös erilaisia vaiheita: yhdessä hetkessä varmuus tuloista voi tuntua tärkeämmältä kuin toisessa hetkessä. Ehkäpä epävarmuuteen on helpompi hypätä, jos ensin on kokenut varmuutta.

Kutsun omia raporttejani ”simppeleiksi”: en kerää ja analysoi aineistoja vaan teen karkeasti sanoen kirjallisuuskatsauksia. Omia raportteja ei ole kovin paljon. Olen ylpeä toimittamistani julkaisuista, mutta varsinaisen tutkimussisällön niihin ovat tuottaneet muut kuin minä.

Työni edellyttää omanlaistaan osaamista, mutta välillä kadehdin akateemisia tutkijoita. Yliopistolla on ainutlaatuinen mahdollisuus syventyä johonkin aihepiiriin tutkimuksen kautta. Samalla mukana tulee tutkijan aura ja uskottavuus. On tutkijoita, jotka ovat eteviä akateemisessa julkaisemisessa mutta myös aktiivisia yhteiskunnallisia keskustelijoita. Joillekin onnekkaille epävarman tien päässä avautuu professuuri.

Oliko päätös lähteä yliopistolta minulle oikea? Uskon niin, vaikka huomaankin monella tavalla identifioituvani akateemiseen maailmaan. Olenko minä oikea asiantuntija? Olen, mutta en millään alalla siinä määrin kuin vertaisarvioitua tiedettä tekevät tutkijat. Akateemisten tutkijoiden tiedon pohjana on teoreettinen ajattelutapa, joka mahdollistaa hyvin monenlaisten ja uusienkin ilmiöiden tarkastelun syvällisesti. Tällaista osaamista ei voi kerryttää hetkessä, ja sen ylläpitäminen onnistuu parhaiten yliopistossa.

Mutta tässäpä huomio: maailma on pullollaan asiantuntijoita, ja vain osa heistä on akateemisia tutkijoita. Siksi kuulostaa joka kerran hassulta, jos akateeminen tutkija epäilee oman asiantuntemuksensa riittävyyttä. Tämä kannattaisi muistaa toimittajan soittaessa. Asiantuntijan paikan kyllä aina joku ottaa.

---