Kirja-arviot

---

Uravalmennukseen ja -suunnitteluun liittyvä hiljainen tieto on pitkään ollut katveessa suomenkielisellä korkeakoulukentällä. Kiitoksenarvoista on, ettei Suomessa liene vallalla ”the academic cream will rise to the top”-tyylistä ajattelua, joka mediatutkimuksen emeritaprofessori Joli Jensenin mukaan on ollut angloamerikkalaiselle korkeakoulukulttuurille tyypillistä. Tätä ajattelua mukaillen hiljaisen tiedon julkituomiseen ei ole tarvettakaan, koska lahjakkaimmat keksivät pyörän kyllä itse.

Suomessa uravalmennuksesta ja suunnittelusta on kuitenkin viriämässä kiinnostavaa keskustelua, muun muassa tutkijanurien houkuttelevuudesta. Tähän Johanna Isosävin ja Camilla Lindholmin Väitöksen jälkeen -kirja onkin lämpimästi tervetullut avaus. Isosävi on ranskan kielen dosentti Helsingin yliopistossa ja Lindholm pohjoismaisten kielten professori Tampereen yliopistossa.

Opas on kohdennettu hiljattain väitelleille, mutta myös väitöskirjaohjaajat ja seuraavia siirtojaan suunnittelevat väitöskirjatutkijat löytävät kirjasta merkityksellistä antia. Kirjan kantavana teemana on akateemisten urien triathlonisteihin verrattava työnkuva, johon kirjoittajat lukevat tutkijan, opettajan ja tiedeviestijän tehtävät.

Kirjan kahdestatoista luvusta yksitoista sisältää eri osaamisalueita julkaisemisesta kansainvälistymiseen ja vertaisarviointiin. Kahdentenatoista lukuna on kuusi erilaista uratarinaa. Tyyliltään teos on puhutteleva ja rohkaiseva.

Väitöksen jälkeen kirkastaa hyvin akateemisten urien edellyttämää laajaa osaamista. Täytyy julkaista, hakea rahoitusta, suunnitella hankkeita, opettaa ja kehittää opetustaan, vertaisarvioida, vastata palautteeseen, viestiä, vaikuttaa, tunnistaa aukot omassa tiedossaan ja aktiivisesti paikata niitä.

Väitöskirjaansa aloittelevalle vaatimukset voivat kuulostaa hiuksia nostattavilta. Tuore tohtori, tai pian väittelevä, sen sijaan tunnistaa paikat kehittää omaa osaamistaan.

Kirjoittajat johdattavat nuoren tutkijan ymmärtämään, että julkaiseminen, opetustyö ja hankkeiden läpivienti vaativat työtä ja tasapainottelua. Usein urakäänteet voivat herättää voimakkaitakin tunteita. Oppaassa puhutaankin kaunistelematta tunteista ja niiden käsittelystä. Nuoren tutkijan on tärkeää oivaltaa, ettei kestävästi rakennetulla akateemisella uralla ole sijaa harhaluuloille. Julkaisut eivät ilmesty kuin tyhjästä eikä rahoitus virtaa solkenaan.

Kestävien ja houkuttelevien tutkijanurien synty edellyttää, että julkaisuihin, opetukseen ja hankkeiden läpivientiin vaaditusta työstä, uhrauksista ja niihin liittyvistä tunteista puhutaan avoimesti.

Erityistä kiitosta ansaitsee kirjan käytännönläheisyys, joka näkyy paitsi oppaan aihepiireissä myös lukujen lopusta löytyvistä tehtävistä. Esimerkiksi International Committee of Medical Journal Editors -järjestön ohjeisiin perustuvat tekijyyden neljä kriteeriä ovat neuvoja, joita nuori tutkija ei välttämättä kohtaa, vaikka ryhtyisikin kirjoittamaan tai toimittamaan yhteistä teosta kollegoiden kanssa.

Myös kielteisen rahoituspäätöksen tarkastelu oppaan tarkistuslistaa vasten voi tuottaa hyviä oivalluksia. Pidin siitä, että myös tutkijan tiedeviestinnästä puhutaan riittävän pragmaattisesti. Näin lukija voi itse arvioida, onko hänellä aikaa, osaamista ja materiaalia, jonka pohjalta ryhtyä esimerkiksi kirjoittamaan blogia tai ylläpitämään YouTube-kanavaa.

Laajuudestaan huolimatta kirja ei juuri käsittele tieteellisten tekstien toimittamista, vaikka muutamissa kohdin nuorta tutkijaa ohjataankin pohtimaan, sopiiko jonkin teoksen toimittaminen omaan nupullaan olevaan tutkijaprofiiliin. Tieteellisten tekstien toimittamiseen liittyy kuitenkin omanlaistaan asiantuntemusta, jota nuorella tutkijalla ei vielä välttämättä ole. Jos kirjasta nähdään vielä päivitetty laitos, toivoisin sinne toimitustyötä avaavaa osiota.

Kokonaisuudesta välittyvä sanoma nuorille tutkijoille tuntuu olevan, että tutkijanuraan liittyvät tiedot ja taidot ovat opittavissa eikä perhe-elämäkään ole tutkijan saavuttamattomissa. Tutkijuuden ja perhe-elämän yhdistäminen edellyttää kuitenkin neuvotteluja moneen suuntaan, kuten kirjoittajatkin toteavat. Tämä on hyvä osoitus siitä, että tieteen tekeminen on joukkuelaji.

Kirjoittaja viimeistelee Tampereen yliopistossa väitöskirjaa kirjallisuudesta kielikasvatuksessa

Emilia Luukka
apurahatutkija, Tampereen yliopisto

---

---

Yhteiskuntatutkimuksessa tarvitaan todellisuudentajun lisäksi ”jotakin, mitä kirjailija Robert Musil kutsuu mahdollisuudentajuksi”, kirjoittavat Juha Suoranta ja Olli Pyyhtinen Tutkivassa mielikuvituksessa. Suorannan ja Pyyhtisen artikkeli käsittelee fiktiokirjallisuuden käyttöä tutkimuksessa, mutta ajatus mahdollisuudentajusta jää soimaan korviin.

Kokonaisuudessaan tämä artikkelikokoelma kysyy, miten ottaa selkoa siitä, mikä on mahdollista. Tutkivaa mielikuvitusta edustavat ”luovat tutkimusmenetelmät”, jotka tavoittavat maailmasta eri asioita kuin rationaaliseen päättelyyn tai kielelliseen ilmaisuun nojaavat metodit.

Kirjassa kaksikymmentä tutkijaa kirjoittaa eri menetelmistä. Osansa saavat muun muassa visuaaliset menetelmät, eläytyminen, tulevaisuuden kuvittelu, muistelu ja soveltava teatteri. Vaikka eri menetelmät liittyvät toisiinsa vain löyhästi, kirjan toimittajat, Itä-Suomen yliopistossa työskentelevät Sanna Ryynänen ja Anni Rannikko, ovat koonneet samoihin kansiin hämmästyttävän ehjän paketin. Kukin artikkeli lähestyy aihettaan samalla kaavalla: mistä on kyse, mikä on teoreettinen tausta, sitten hieman esimerkkejä, ongelmia, kritiikkiä ja yhteenveto.

Kirjoittajat onnistuvat ilahduttavan hyvin perustelemaan, minkälaiseen tiedontuotantoon kukin menetelmä sopii. Kun tutkimukseen osallistuvat kirjoittavat fiktiivisiä kirjeitä tulevaisuudesta, he eivät kuvaa objektiivista todellisuutta vaan valottavat vallitsevia tarinatyyppejä ja todellisuuden vaikutusta kuvitteluun. (Näitä osallistujia on usein kuvaavampaa kutsua kanssatutkijoiksi kuin tutkimuskohteiksi.)

Joskus tutkijoilla ja tutkimukseen osallistuvilla tosiaan on yhteisiä tarpeita luoda uutta tietoa. Näin on esimerkiksi ”aktivistitutkimuksessa”. Filosofi Sandra Hardingin ajatuksia seuraten objektiivisuus syntyy tällaisissa tilanteissa tutkijan lähtökohtien ja sidonnaisuuksienavoimen tunnustamisen kautta.

Toisaalla kirjassa lähestytään vaikenemisen kulttuuria suden salametsästyksessä tai antirasististen liikkeiden ajattelussa autoetnografian kautta, ja toden totta yhteisöihin piiloutuvat käytännöt voivat tulla näkyviksi, kun tutkija aktiivisesti osallistuu niiden toimintaan.

Kokoelma on myös hyvin monipuolinen. Kirjan kenties kiehtovin artikkeli on maantieteilijä Johanna Hohenthalin teksti osallistuvasta kartoituksesta. Hohenthal on käyttänyt menetelmää muun muassa Keniassa, jossa hän on antanut vesikiistojen repimillä alueilla alkuperäiskansojen edustajille mahdollisuuden kuvata ympäristöään laatimalla karttoja omista lähtökohdista käsin. Yhteiskuntatutkimuksen ja kartografian risteyksestä nouseva menetelmä paljastaa valtasuhteita, ympäristöongelmia ja turvattomuuksia.

Konkreettisimmillaan kirja on muistuttaessaan, että kuljeskelututkimuksessa kannattaa pitää nauhurin varaparistoja mukana. Teoreettisella laidalla se taas on kertoessaan prekaaritutkimuksen haltuunsa ottamasta kuljeskelumenetelmästä. Guy Debordin ja situationistien derivé-ajelehtimisesta periytyvässä metodissa tutkitaan kaupunkitilaa moniaistisesti. Marginalisoidut ryhmät toimivat tutkijoiden oppaina, osallistuen mieluummin kuin osallistettuina

Kirjan toimittajat ovat tehneet kuljeskelututkimusta turvapaikanhakijoiden ja paperittomien kanssa, ja vaeltelu kieltämättä paljastaa tutuilta kaduilta toisen, turvattomuuden ja epävarmuuden maailman.

Kirjan toinen toimittaja Sanna Ryynänen on aiemmin kirjoittanut teoksen Taisteleva tutkimus (Into 2013, yhdessä Juha Suorannan kanssa). Ryynäsen ja Rannikon Tutkivalla mielikuvituksella on siihen luontevia yhtymäkohtia.

Mikko Pelttari

---

---

Pitkään ajateltiin, että filosofia on abstraktin ajattelun huippu ja siksi tunteellisille naisille saavuttamaton. Nykyään naiset ovat vihdoin päässeet filosofian pantheoniin, joka kauan oli kaikista kulttuurin muodoista miehisin, myös filosofien itsensä mielestä.

Kirjailija, kääntäjä ja filosofi Torsti Lehtinen löytää kuitenkin naisfilosofeja aina filosofian syntysijoilta antiikin Kreikasta asti. Sofian sisaret alkaa Sokratesta opettaneista naisista, joihin lukeutuivat fiktiiviset Afrodite ja Helena, puolifiktiivinen rakkauden tuntija papitar Diotima sekä todellinen filosofi Aspasia, jolle ensimmäinen luku on omistettu.

Aspasia oli ensimmäinen filosofian opettaja, jonka luennoille saapuivat Sokrateen lisäksi muun muassa sellaiset suuruudet kuin Sofokles ja Euripides. Hänen oppinsa olivat maanläheisiä elämänohjeita mytologian viisaudella maustettuna.

Myöhemmätkin Sofian sisaret ovat maanläheisempiä kuin miesfilosofit ja osaavat kytkeä abstraktitkin ajatukset arkeen ja toimintaan.

Myös naisvihamielisenä pidetyltä keskiajalta Lehtinen löytää arvostetun naisfilosofin, Hildegard Bingeniläisen. Häntäkin pidetään alansa edelläkävijänä, saksalaisen mystiikan ensimmäisenä edustajana. Hän alkoi jo nelivuotiaana nähdä valvenäkyjä, joiden uskoi tulevan Jumalalta. Lisäksi Hildegard oli tieteellisen luonnonhistorian alullepanija. Feminismiä hän osasi nivoa Raamatun oppeihin toteamalla, että ”Nainen voi olla miehestä tehty, mutta miestä ei voi tehdä ilman naista”.

Outoa kyllä Lehtinen ei löydä vapaamielisemmältä renessanssiajalta yhtään naisfilosofia, vaan loikkaa keskiajalta suoraan valistusajalle. Sieltä löytyy Mary Wollstonecraft, jota pidetään ensimmäisenä varsinaisena feministinä.

Tämä piti avioliittoa, jossa miehet määräävät ja joka usein solmitaan taloudellisista syistä, pahempana kuin prostituutiota. Jälkimmäisessä nainen myy vain ruumistaan hetken nautinnolle, mutta edellisessä hän myy itsensä ja elämänsä kokonaan. Avioliiton kritiikki ennakoi Friedrich Engelsin kirjaa Perheen, yksityisomaisuuden ja valtion alkuperä, jonka mukaan naiset ovat kapitalistin omaisuutta siinä missä muukin aineellinen rikkaus.

Kirjassa käydään läpi vielä muun muassa Simone de Beauvoir, Simone Weil, Hannah Arendt ja Luce Irigaray.

Sofian sisarten ongelmat nousevat esiin etenkin de Beauvoirin ja Irigarayn kohdalla. Lehtinen kyllä muistaa de Beauvoirin kuuluisan toteamuksen - naiseksi ei synnytä, naiseksi tullaan - mutta hän ei esittele de Beauvoirin Sartrelta lainaamia transsendenssin ja immanenssin käsitteitä. Edellinen viittaa yksilön vapaaseen tietoisuuteen, jolla yksilö ylittää itsensä. Immanenssi taas viittaa ruumiiseen, johon vapaa tietoisuus on vangittu.

De Beauvoirin mukaan naiset ovat olleet vangittuja ruumiiseen ja vapaa tietoisuus on kuulunut miehille. De Beauvoirin mielestä naistenkin tulisi siirtyä transsendenssin sfääriin – ja siksi häntä on syytetty siitä, että hän haluaa tehdä naisistakin miehiä. Asiasta on monia näkemyksiä, mutta tämän kahtiajaon pois rajaaminen jättää huomiotta myös meidän päiviimme asti kestäneen keskustelun naiseudesta, mieheydestä ja niiden välisestä dialektiikasta.

Myös Irigarayn vaaliman feminiinisen kielen pohdiskelu jämähtää puolitiehen. Osittain sen vuoksi, että Lehtinen ei esittele Irigarayn lisäksi paljonkaan muita feminiinisen kielen olemusta pohtineita postmoderneja feministejä, kuten Hélène Cixous’ta, Julia Kristevaa ja näihin vaikuttanutta Jacques Derridaa.

Nykyaikaa käsitellessään Sofian sisaret jää jotenkin keskeneräiseksi ja pikaiseksi katsaukseksi.

Pekka Wahlstedt

---

---

Tavallisella tallaajalla voi olla mielikuva, että oikeustiede on lähinnä muodollisten pykälien pänttäämistä ja ulkopuolisilta suljettua elitististä jargonia. Käsillä oleva monipuolinen kirja romuttaa tällaiset mielikuvat kertaheitolla. Kati Niemisen ja Noora Lähteenmäen toimittama Empiirinen oikeustutkimus puhuttelee kaikkien ihmistieteiden harjoittajia, koska oikeustiede jos jokin on monitieteistä filosofiasta yhteiskuntatieteisiin.

Toisin kuin lakien tulkintaan ja systematisoimiseen keskittynyt lainoppi, empiirinen oikeustutkimus pureutuu lakien käytännöllisiin ja vaihteleviin seurauksiin. Seuraukset voivat olla esimerkiksi sosiaalisia, taloudellisia tai ekologisia.

Kirjasta löytyykin havainnollisia esimerkkejä esimerkiksi uuden yliopistolain suunnittelusta ja siihen liittyvistä väärinkäytöksistä. Osa kirjassa esiteltävistä asioista on kuitenkin sellaisia, jotka ainakin humanististen alojen opiskelijat oppivat jo lähdössä: mittaaminen, operationalisoiminen, laadulliset ja määrälliset menetelmät, haastattelumenetelmät, diskurssianalyysi ja niin edelleen.

Myös filosofiaa esitellään tieto-opista ja ontologiasta metodologiaan. Onhan etiikka oikeustieteen taustalla, ja oikeustieteilijän tulee kysyä, mitä on rikollisuus, kuka sen määrittelee ja millä ehdoilla. Nämä määritelmät elävät yhteiskuntien muutosten ja murrosten mukana.

Kirjassa nostetaan esiin myös kriittistä oikeustiedettä. Sen mukaan kuvailevan empirismin neutraalisuus, objektiivisuus ja arvovapaus on näennäistä: lähestymistapa pyrkii paljastamaan yhteiskunnalliset valtarakenteet ja ristiriidat sekä oikeustieteen sidonnaisuuden tiettyihin vallitsevaa järjestystä yllä pitäviin taustaoletuksiin. Näin kriittinen oikeustiede on omiaan edistämään tutkijan tietoisuutta itsestään ja omasta positiostaan.

Kirjan kiintoisimpiin lukeutuu Helena Huhdan, Malin Fransbergin ja Mikko Salasuon artikkeli etnografisesta lähestymistavasta. Siinä tutkija astuu tutkittavien joukkoon ja yrittää päästä heidän nahkoihinsa, hahmottamaan todellisuuden tutkittavien silmin. Menetelmä on kuin luotu empiiriselle oikeustutkimukselle, koska suurin osa kohteista liittyy rikollisuuteen ja alamaailmaan. Rikolliset edustavat "toiseutta”, jolla on aivan omat arvonsa, uskomuksensa, kielensä, maailmankuvansa ja käytäntönsä. Ei riitä, että rikoksista rangaistaan. Rikollisten motiiveja pitäisi myös ymmärtää.

Kirjassa käsitellään myös verkkovihaa. Yleensä homogeenisena pidetty ja tuomittu vihapuhe löytää tutkimuksessa erilaisia muotoja ja motiiveja, joista jotkut ovat hyvinkin vaarallisia ja toiset harmittomampia. Kiihottaminen jotain ryhmää tai kansallisuutta vastaan, uhkailu ja kunnianloukkaukset menevät lain pimeälle puolelle. Lievempiä ovat vain yksilöihin kohdistuvat verkkokiusaaminen ja verkkohäirintä. Motiivit vaihtelevat ääripäästä toiseen, poliitikkojen vihaamisesta rikollisten vihaamiseen. Tuomitsemisen sijasta tulisi tutkia vihan erilaisia motiiveja. Ylipäänsä epävakaat yhteiskunnalliset olot ruokkivat verkkovihaa.

Kirja hälventää kuvaa oikeustieteestä elitistisen ammattikunnan omaisuutena ja vakuuttaa, että etenkin empiiriseen oikeustutkimukseen perehtymisellä on annettavaa kaikille oikeudenmukaisuutta ja sivistystä vaaliville.

Pekka Wahlstedt

---