Innovatiivisuuden jäljillä

Huippuyliopistojen luominen edellyttää muutakin kuin organisaatiomuutoksia. Innovatiivisuus pohjautuu perustutkimuksen vaalimiseen ja viisaasti valittuihin rahoituskohteisiin. Pitkäjänteisyyden ja sitkeyden lisäksi tutkimusorganisaatioiden tulisi kyetä myös nopeaan reagointiin.

Perinteisessä ajatusmallissa uuden luomisen uskottiin olevan neron puuhaa. Joillakin idea vain pulpahtaa päähän, lamppu syttyy ja keksintö on valmis.

— Luovuus ja keksiminen yhdistyvät myös arkiajattelussa poikkeusyksilöihin, joilla on jokin erityinen taito tai lahja luoda uutta. Tämän mukaan innovatiivisuuden perustana olisivat synnynnäiset kyvyt, jotka pääsevät esille luovassa toiminnassa eikä näin ollen luovuutta voisi oppia, sanoo tutkija, FT Sami Paavola Helsingin yliopistosta.

Keksimisen ja luovuuden aluetta verhoavat edelleen monenlaiset mysteerit. Viime vuonna filosofian alalta väitellyt Paavola käsitteli väitöskirjassaan On the Origin of Ideas - An Abductivist Approach to Discovery erilaisia keksimisen prosesseja ja kehitti edelleen niin sanotun abduktiivisen salapoliisipäättelyn ja - metodologian erilaisia muotoja. Väitöskirjassaan Paavola väittää, että abduktiota voi kehittää tavalla, joka antaa välineitä ymmärtää keksimisen prosesseja.

— Nykyajan innovaatiot, kuten tekoäly ja erilaiset “älykkäät” laitteet ovat nekin nostaneet pinnalle ajatuksen, että kenties luovuutta ja keksimistä voitaisiinkin jopa mallintaa koneellisesti. Monet tietokoneohjelmat osaavat tehdä asioita, joita on pidetty nimenomaan älyä vaativina, kuten vaikkapa pelata shakkia, Paavola huomauttaa. Keksimiseen kuuluu omanlainen logiikkansa vaikka mitään keksimisen automatiikkaa ei olisikaan.

Tällä hetkellä Paavola työskentelee tutkijana Helsingin yliopiston psykologian laitoksen Verkko-oppimisen ja tiedonrakentelun tutkimuskeskuksessa, jossa selvitetään, kuinka uuteen tieto- ja viestintätekniikkaan perustuvaa teknologiaa voidaan käyttää uuden tiedon luomisen apuna koulu-, opiskelu- ja työympäristöissä.

Monet sosiologiset teoriat ovat painottaneet innovatiivisuuden kulttuurisuutta vastapainona neromyyttien erikoisyksilöiden korostukselle.

— Lähestymme luovuuden ja keksimisen ajatusta näkökulmasta, jonka mukaan ihmiset voivat olla innovatiivisia yhdistämällä pitkäjänteisen työskentelyn ja oman erikoisosaamisen yhdessä tekemiseen, Paavola selittää.

Yhteistyöstä etua

Hänen näkökulmastaan nyt julkisen keskustelun kohteena olleet innovaatioyliopistot vaikuttavat ylhäältä päin ohjatuilta ja jossain määrin epärealistisilta: pelkällä organisaatiomuutoksella ja suurella rahoituksella ei saada tehokkaimmin aikaiseksi innovatiivisuutta.

— Huippua haluttaessa pitäisi pikemminkin kiinnittää huomiota siihen, miten yksittäiset tutkijat ja ryhmät toimivat parhaiten. Suuria organisaatioita yhdistelemällä ei välttämättä päästä haluttuun lopputulokseen, eihän yliopisto organisaationa tee huippua vaan jotkut sen alueet. Mikäli huippuyliopistoihin sijoitetaan paljon sekä valtiolta saatua että yksityistä rahaa, pitäisi rahoitus jollakin tavalla kilpailuttaa. Minusta puhe huippuyliopistosta kuulostaa enemmän politiikalta kuin aidolta pyrkimykseltä tukea huippututkimusta Suomessa.

Huippuyliopistohankkeen taustalla on kuitenkin myös paljon tavoiteltavia asioita. Yksi tärkeä seikka innovatiivisuuteen kannustamisessa on verkostoituminen.

— Yhteistyön yli organisaatiorajojen tulisi olla helppoa, mutta jokainen tutkimusta tehnyt tietää, miten jähmeitä yliopistomaailman yhteisöt saattavat olla.

Vahva tutkimus syntyy pitkän ajan kuluessa, sillä uuden luominen vaatii pohjakseen perusteiden hallintaa. Juuri tästä syystä uusia huippualoja on mahdotonta luoda hetkessä. Jos Paavola saisi päättää, suuri panostus suunnattaisiin ryhmille ja alueille, jotka ovat jo osoittaneet lupaavuutensa.

— Tiederahoituksesta kilpaillaan jo nyt hakemusten kautta. Se on aika stressaavaa ja kuluttavaa hakemuksia rustaaville, mutta näin raha kuitenkin kohdentuu joidenkin kriteerien mukaan lupaaville aloille, hän korostaa.

Nopeaa reagointia

Merkittävä tavoite huippuyliopistohankkeessa olisi päätöksen teon helpottuminen. Yliopistot ovat hidasliikkeisiä koneistoja, ja huippuyliopiston kaltaisessa laitoksessa ehdoton etu olisi nopealiikkeisyys esimerkiksi silloin, kun jonkin alan havaitaan olevan voimakkaassa murrosvaiheessa. Yliopiston yksittäisillä tutkijoilla ja ryhmillä voi olla suuri merkitys uudistumisessa.

— Kannattaa kuitenkin muistaa, että jähmeys ei ole pelkkä haitta. Siitä on hyötyä myös innovatiivisuuden kannalta, sillä senkin pohjana täytyy olla perusteiden hallitseminen. Perusdilemmahan on se, että etukäteen ei voida tietää, mikä tulee olemaan hyödyllistä pitkällä tähtäimellä.

Rahoituksen pitkäjänteisyyden merkitys korostuu aloilla, joilla monen eri alan osaamisen aito risteyttäminen on hyödyllistä. Paavola sanoo omalla kohdallaan huomanneensa, että yhteistyö muiden alojen tutkijoiden kanssa on hyödyllistä siitäkin syystä, että silloin kukin joutuu perustelemaan omaa alaansa ja osaamistaan uudella tavalla, koska ei voi turvautua oman alansa jargoniin.

Miten ihmisistä saisi parhaat puolet ja innovatiivisuuden esiin?

— Luulen, että innovatiivisuus perustuu vapauden ja pakon omalaatuiselle yhdistelmälle. Liiallinen vapaus voi johtaa siihen, että ei suuntauduta kunnolla mihinkään. Innovatiivisuus perustuu siihen, että on tietty vapaus tehdä asioita ja että pystyy kohdistamaan oman innostuksensa ja kiinnostuksensa asioihin, jotka muidenkin mielestä ovat kiinnostavia ja rahoitettavissa.

Huippuyliopistohankkeisiin kohdistuva kritiikki liittyy siihen, että vallalla näyttäisi olevan halu saada nopeasti aikaan eräänlainen Nokia-yliopisto. Painopiste pyritään siirtämään nopeasti tuottavaan suuntaan, mikä tietysti poliitikkojen korvissa kuulostaa hyvältä. Nokia-yliopiston tuottama hyöty olisi uusien tuotteiden synnyttäminen, joita sitten voitaisiin myydä eteenpäin. Tosiasia on kuitenkin se, että kaikkien ei edes kannata tehdä kännyköitä. Tuotteistamisen ajatus vaikuttaisi meillä Suomessa olevan erityisen vahva, arvatenkin se liittyy ihmisten hätään työpaikkojen riittävyydestä tulevaisuudessa. Samasta syystä innovaatiot mielletään nimenomaan tuotteiksi.

— Ihmisen hyvä elämä ei kuitenkaan liity vain tuotteisiin, vaan muuhunkin osaamiseen ja toimintaan, joita vaikkapa teologit tai filosofit edustavat. Eikä kaiken tarvitse olla suoraan hyödyllistä, kuten esimerkiksi taiteen. Tosin kapeassa hyötyajattelussa taidekin pelkistyy myyntiluvuiksi ja “sisällöntuotannoksi”, Paavola hymähtää.

Teksti: Arja-Leena Paavola Kuvat: Veikko Somerpuro