Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon saanut
professori Sirkka-Liisa Kivelä:
Tutkijan on tarvittaessa toimittava yhteiskunnan omatuntona
Suomessa koko 2000-luku on kiivaasti keskusteltu
vanhustenhoidon tilasta. Lukuisten
tutkimusten ja erilaisten raporttien perusteella
tiedetään, että moni asia alalla
kaipaisi suuria muutoksia. Ajoittain
maamme ikäihmiset tuntuvat olevan jopa
täysin vailla ihmisarvoa toimintakykynsä
menetettyään. Julkisuudessa vanhusten hyvän
hoidon puolestapuhujana on usein
esiintynyt Turun yliopiston yleislääketieteen
professori Sirkka-Liisa Kivelä. Kivelä
sai tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon
huhtikuussa.
Kivelä on tuttu kasvo esimerkiksi television ajankohtaisohjelmista,
joissa hän esiintyy rauhallisesti,
mutta selvästi myös tunteensa osoittaen. Aiheena
ovat olleet muun muassa vanhusten huono ravitsemus,
riittämätön henkilökunnan määrä laitoksissa,
hoidon omavalvonnan ja omaisuuden rekisteröinnin
puute hoitopaikoissa.
— Median mielenkiinnolla on viimevuosina
ollut valtava merkitys vanhusten hoitoon liittyvissä
kysymyksissä, tosin aiheen laajaan käsittelyyn
ja yleiseen närkästykseen nähden yhteiskunnallisella
tasolla on saatu vain vähän konkreettisia
muutoksia aikaiseksi. Suunta on kuitenkin oikea,
sillä sosiaali- ja terveysministeriössä on viimein
valmisteilla vanhuspalvelulaki, jota tuskin olisi
saatu aikaiseksi ilman median kiinnostusta, Kivelä
toteaa.
Tiedeyhteisön ja suuren yleisön arvostama Kivelä
sai huhtikuussa tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon
“ymmärtämystä osoittaneesta asiantuntemuksestaan”
sekä teoksestaan Depressiosta
tasapainoon - Hyvä elämä iäkkäänä. Palkintoperusteissa
todetaan, että yhteiskunnallisena keskustelijana
Kivelä on tinkimättä puolustanut tiedon
ja asiantuntemuksen merkitystä päätöksenteossa,
koulutuksessa ja käytännön hoitotyössä.
— Vanhuspalvelulain tuomat muutokset jäävät
myöhemmin nähtäviksi, mutta toiveena olisi,
että sen turvin vanhuspalveluiden laatu saataisiin
tasa-arvoisemmaksi, eli samanlaiseksi kaikille iäkkäille.
Myös psyykelääkkeiden käyttöä tulisi rajoittaa
hoitopaikoissa.
Lääkkeillä sidotut
Vanhusten eriarvoisuus on räikeä epäkohta. Huonolla
onnella vanhus saattaa joutua erittäin heikon
hoidon piiriin. Hyvää hoitoa taas saadaan esimerkiksi
palveluasunnoissa ja ryhmäkodeissa,
joissa on lisätty toiminnallisuutta ja pyritään lääkkeettömään
hoitoon. Säilövässä hoidossa vanhukset
makaavat vuoteissaan virikkeettömässä ympäristössä.
Paikallaan olo on tuhoisaa, sillä ilman liikuntaa
lihakset heikkenevät nopeasti. Joissakin
hoitopaikoissa henkilökunnalla saattaa olla puutteelliset
valmiudet hoitaa muistihäiriötä sairastavia.
Dementian aivomuutosten vaikutusta käyttäytymiseen
ei välttämättä ymmärretä, myös kunnioitus
muistisairaita kohtaan saattaa puuttua.
Suomessa psykoosilääkkeiden käyttö vanhuksilla on poikkeuksellisen suurta, paljon suurempaa,
kuin esimerkiksi muissa Pohjoismaissa. Käytössä
olevat psykoosilääkkeet on tarkoitettu skitsofrenian
hoitoon. Lääkkeiden positiivinen vaikutus
dementoituneella vanhuksella on levottomuuden
väheneminen, mutta haittapuolena kehon
jäykkyys, jalkojen levottomuus tai esimerkiksi
ummetus. Psykoosilääkkeistä ei ole apua muistisairaan
kaikkiin käytöshäiriöihin, sillä ongelmien
takana ovat aivomuutokset.
— Tällainen hoitokäytäntö pahimmillaan on
vanhusten kaltoin kohtelua, Kivelä puuskahtaa.
— Jäykkien ja kaatuilevien vuodepotilaiden
hoito on varmasti henkilökunnallekin raskaampaa,
kuin toimintakykyisten. Kaiken kaikkiaan on
järjetöntä tuottaa toimintakyvyttömyyttä. Eräässä
pitkäaikaissairaalassa joka toinen vanhuksista sai
kolmea tai jopa useampaa psyykenlääkettä. Ulkomaisen
kollegan kommentti lääkemäärästä kuultuaan
oli, että suomalaisten täytyy olla lujaa tekoa,
kun kestävät moista.
Haastatteluja syödessä
Sopivan haastatteluajan löytyminen kiireisen professorin
kalenterista ei ollut aivan mutkatonta.
Lopulta keskustelimme puhelimessa Kivelän ollessa
matkalla bussissa Turusta Helsinkiin ja sieltä
edelleen Brysseliin, jossa hän osallistuu Euroopan
alueen vanhenemisen tutkijoiden seminaariin.
Haastattelupyyntöjä on sadellut eri puolilta ja Kivelä
on pyrkinyt reagoimaan jokaiseen yhteydenottoon.
Kuluneen vuoden aikana televisioesiintymisten
lisäksi on ollut muita haastatteluja viitisen
kappaletta kuukausittain. Välillä Kivelä on joutunut
hoitamaan haastatteluja iltaisin vaikkapa aterian
ääressä.
Yliopiston yleislääketieteen alan opetuksen lisäksi
työtehtäviin kuuluu tutkimusprojektien vetämistä
sekä Porissa että Liedossa. Lisäksi ylilääkärin
virassa Turun yliopistollisessa keskussairaalassa
ja Satakunnan keskussairaalassa professori
Kivelä käytännössä kehittää yleislääkäreiden toimintaa
kentällä. Kivelällä on myös luottamustoimia
ja hän oli esimerkiksi perustamassa Senioriliikettä,
jonka puheenjohtajana hän toimii.
— Yliopistoissa tehtävä tutkimustyö menettää
merkitystään, mikäli tutkijat eivät kykene tiedottamaan
asioista yleisölle ja tuomaan julki tutkimuksen
yhteydessä esille tulleita ongelmakohtia.
Muistan, miten vielä 1980-luvulla tutkijoiden keskuudessa
oli vallalla näkemys, että tutkimuksista
ei kannata kertoa tavalliselle kansalle. Asenteena
oli, että ihmiset eivät niitä kuitenkaan ymmärrä.
Nykyään on yhä enemmän tieteen tekijöitä,
joilla on sekä sanottavaa että kykyä sanoa asiansa
yleistajuisella kielellä. Kivelän sanoin täytyy oppia
puhumaan ihan tavallista kieltä, jättää oman alansa
vaikeat termit ja löytää niille suomenkieliset ilmaisut.
— Pitää myös osata ottaa esille keskeiset asiat
eikä rönsyillä lillukan varsissa.
— Ihmistutkimuksen päätavoite on tuottaa
tietoa, joka edistää ihmisten hyvinvointia. Vanhustenhoidon
osalta EU-raporteissa on korostettu
sitä, että tutkijat ovat onnistuneet selvittämään
hyvään vanhenemiseen liittyviä kysymyksiä, mutta
tietoa ei ole tarpeeksi siirretty kentälle palvelujärjestäjille
tai ikäihmisille itselleen. Myös koulutuksesta
on huutava pula. Kuitenkin tiedetään,
että tieto myös lisää positiivisia asenteita hoitohenkilökunnan
keskuudessa, Kivelä muistuttaa.
Teksti: Arja-Leena Paavola
Kuvat: Turun yliopisto
Sirkka-Liisa Kivelä
• Syntynyt 1947 Temmeksellä
• Lääketieteen lisensiaatin tutkinto Oulun yliopisto
1971
• Professori, yleislääketiede, Turun yliopisto, yleislääketieteen
oppiaine vuodesta 2000 ja ylilääkäri
(osa-aikainen), yleislääketiede, Turun yliopistollinen
keskussairaala ja Satakunnan Keskussairaala
• Turun Seudun Vanhustuki ry:n perustajajäsen,
puheenjohtaja ja varapuheenjohtaja 2002-2004
• Suomen Vanhusten Turvakotiyhdistys myöntänyt
v. 2000 Valontuoja-Kunniapalkinnon vanhusten
pahoinpitelyä käsittelevien tutkimusten sekä täydennyskoulutuksen,
yleisöluentojen ja radio- ja TVesiintymisten
perusteella.
• Lääketieteen toimittajat ry. myöntänyt v. 2001
Hyvän Tiedon Omena -kunniapalkinnon ansioista
tutkimustiedon levittämiseksi väestön keskuuteen
ja hyvästä yhteistyöstä toimittajien kanssa. Tiedonjulkistamisen
valtionpalkinto 2010
• Osallistunut lukuisiin kansainvälisiin tutkimusprojekteihin
ja jatkokoulutusohjelmien järjestämiseen
|