Tutkijoiden koululaistaminen devalvoi maisterin tutkinnon
Lamalääkkeeksi 1990-luvun alussa perustetut tutkijakoulut
ovat vakiintuneet osaksi suomalaista
yliopistojärjestelmää. Jatkokoulutusjärjestelmän
nimeäminen kouluksi on ollut valinta, joka näyttää
suuntaavan järjestelmän tulevaisuutta. Keskeinen
kysymys on, ymmärretäänkö tutkijakoulut
tutkijoiden pätevöitymisen väyläksi vain tutkijoiden
ammattikouluksi.
Ensimmäinen vaihtoehto tarkoittaa, että tutkijan
työ rinnastuu muihin ylempää korkeakoulututkintoa
vaativiin asiantuntijatehtäviin. Kaikki
asiantuntijat, lääkäreistä opettajiin ja insinööreistä
juristeihin, ovat uransa alussa noviiseja, jotka
pätevöityvät työtä tehden. Pätevöityminen ja jatkuva
oma tietotaidon kehittäminen on itsestään
selvä osa asiantuntijuutta.
Toinen vaihtoehto tutkijakoulun tutkijoiden
ymmärtäminen koulutettaviksi tai opiskelijoiksi
merkitsee maisterin tutkintojen devalvointia. Tutkijakoulutuksen
ymmärtäminen tutkijan peruskoulutukseksi
tarkoittaa, ettei pro gradu -työn
enää katsotakaan opettavan tutkimuksen perustaitoja.
Maisterin tutkijan taitojen mitätöinti tarkoittaa
tutkijan peruskoulutuksen venymistä viidestä
vuodesta lähes kymmeneen vuoteen.
Työuria pidentämään pyrkivän yhteiskunnan
näkökulmasta yhden ammattiryhmän peruskoulutusajan
kaksinkertaistaminen ei näytä järkevältä.
Yliopistojen kroonisen talousahdingon näkökulmasta
tutkijoiden koululaistaminen näyttää
perustellulta. Kun ylemmän korkeakoulun tutkinnon
suorittanutta asiantuntijaa kutsutaan koulutettavaksi
tai opiskelijaksi, ei palkankaan tarvitse
olla asiantuntijatasoa. Tämä perustellee myös sitä,
miksi kaikki yliopistot eivät käytä opetusministeriön
ja Tieteentekijöiden liitonkin suosittelemaa
nimikettä nuorempi tutkija.
Tutkijakoulun tutkijoiden palkat ovat parhaimmillaankin
useita satoja euroja alle suomalaisen
keskipalkan. Tietojen ja taitojen karttuminenkaan ei näytä nostavan tutkijakoulussa työskentelevän
palkkaa. Nuoremman tutkijan työ saatetaan
arvioida koko tutkijakoulun ajan jopa vaativuustasolle
yksi, vaikka pätevyys karttuisi ja väitöstyö
edistyisi suunnitelman mukaisesti. Teoriassa,
työehtosopimuksen ja arviointikäytäntöjen
mukaan, nuorempi tutkija toki voisi kysyä palkkansa
perusteita ja vaatia tason nostoa. Käytännössä
vain harva niin tekee. Jo sopimusten noudattamisen
vaatiminen voi merkitä yhteistyökyvyttömän
leimaa ja uranäkymien kariutumista.
Monet nuoremmat tutkijat ovatkin kyllästyneet
palkkakuopan täyttymisen odotteluun ja äänestäneet
jaloillaan. Vakituinen työ ja pätevyyttä vastaava
palkka näyttää voittavan yhä useammin
silppuisen ja kehnosti palkatun yliopistouran.
Nuorempien tutkijoiden palkan pysähtyneisyydestä
ei näytä ottavan vastuuta kukaan. Yliopistot
ja nuorempien tutkijoiden kotilaitokset
perustelevat nuorempien tutkijoiden olematonta
palkkakehitystä sillä, ettei tutkijakoulun saama rahoitus
riitä kattamaan tutkijakoulun tutkijoiden
palkkakuluja. Opetusministeriökään ei ole ollut
halukas nostamaan rahoitusta vaan mitä ilmeisimmin
odottaa yliopistoilta itseltään lisärahoitusta.
Opetusministeriön ja yliopistojen kinastelu
palkkakuopan reunalla on lyhytnäköistä politiikkaa.
Voi vain pohtia, miten kauan nelivuotinen
uurastus pienellä palkalla ja tohtorien olemattomat
uranäkymät kiinnostavat vastavalmistuneita
maistereita. Vaarana on, että lamalääkkeeksi,
maistereiden työttömyyden vähentämiseksi, perustetut
tutkijakoulut kiinnostavat opiskelijoiden
parhaimmistoa vain ellei muuta ole tarjolla.
Kirjoittaja on YTT, erikoistutkija ja Tampereen yliopiston
pääluottamusmies.
|