Ensin tragedia, sitten farssi
Elinkeinoelämän keskusliitossa on kolme joten
kuten hahmotettavissa olevaa ryhmittymää, jotka
käyvät keskinäistä kamppailua Suomessa harjoitettavasta
elinkeino- ja työmarkkinapolitiikasta:
perinteellinen kansallisen teollisuustoiminnan ja
–pääoman ryhmä, palvelutyöantajien ryhmä ja
teknologiatyöantajien ryhmä, jonka kovan ytimen
muodostaa kymmenkunta kansainvälisestä
finanssipääomasta riippuvaista suuryritystä. Mihin
ryhmittymään juuri muodostettu sivistystyöantajien
yhdistys kuuluu?
Kuten tiedämme virkaehtosopimusten taustalla
oli aateliston jo aikoinaan kehittämä rankijärjestelmä,
jossa professoreilla oli oma asemansa
kollegioneuvosten rinnalla. Rankijärjestelmän tavoitteena
oli valtion tahdon toteuttaminen virkahierarkiaan
tukeutuen. Tässä järjestelmässä virkamies
ei saanut työstä palkkaa vaan korvauksen
virkatehtävien hoitamiseen käytetystä ajasta.
Työehtosopimusjärjestelmä on sen sijaan kansallisen
teollisuusporvariston ja teollisuustyöntekijäliittojen
taidonnäyte. Sen lähtökohtana on
tiukasti aikaan ja paikkaan sidottu sekä valvottu
työnteko annettujen yksityiskohtaisten määräysten
mukaan. Työnjohto-oikeus on yksiselitteisesti
työnantajalla.
Yliopistoreformissa pidettiin kaikkein tiukimmin
kiinni siitä, että yliopistoväki siirtyy reformin
myötä työehtosopimuslain piiriin. Olisiko
siis niin, että sivistystyönantajat ryhmittyvät perinteellisen
teollisuusporvariston ja –pääomaryhmän
liepeille. Valittu nimi viittaisi tähän kansalliseen
itseymmärrykseen.
Toisaalta tehdyssä työehtosopimuksessa ensimmäisiä
ja keskeisimpiä vaatimuksia työantajilla
oli, että kaikki siirtyvät 1600 tunnin vuosityöaikaan.
Tällöinhän työnteon aika- ja paikkasidonnaisuus
purkautuu ja työntekijä on - tavallaan – aina työssä. Samalla työntekijän itsevalvontaa
laajennettiin olennaisella tavalla. Tämä viittaa
teknologiateollisuuteen ja kansainväliseen finanssipääomaan,
jonka tavoitteena on saada työnteko
irtoamaan kaikista inhimillisistä ja epäinhimillisistä
rajoituksista, työn prekaritarisoiminen. Se
tarkoittaa työ- ja vapaa-ajan rajan purkamista ja
koko elämän rytmittämistä työn ehtojen mukaan.
Tähän viittaa sekin, että työantajien jatkuva
märkä puhe kilpailusta, huippusuorituksista ja
ylipistojen rankinglistoista ei näy työn ehdoissa:
yliopistojen tutkijat ovat palkkatasoltaan ja työsuhteiden
jatkuvuuden osalta selvästi heikommassa
asemassa kuin sektoritutkimuslaitosten ja ammattikorkeakoulujen
tutkijat.
Kolmaskin ryhmittymä olisi puolustettavissa:
reformissahan yliopistot vapautettiin VM:n holhouksesta
ja siirrettiin OPM:n huostaan. Yliopistojen
sisäinen hallinto organisoitiin yrityshallinnon
kaavan mukaan sillä poikkeuksella, että kukaan
ei nyt tiedä, mihin soittaa jos tarvitaan omistajan
kanta asioihin. OPM on nyt kuitenkin vilauttanut
uusia omistajan elkeitä opiskelijavalintojen
uudistamisessa. Yliopistot ovat tässä näkemyksessä
OPM:n teollisia alihankintayksiköitä.
Kun Suomessa barbaarikansojen sivistämishanke
viime vuosisadalla epäonnistui, siitä seurasi
traaginen vuosikymmeniä kestänyt sisäsiittoinen
lämmittely kansallisen kulttuurin hiilloksilla. Nyt
meillä on käsillä farssin ainekset: kuolemaa tekevä
hento ja ohut kansallinen sivistysporvaristo saa
jatkajakseen sivistystyöantajat, joka on täysin irronnut
euroopplaisesta akateemisesta perinteestä
eikä tiedä mihin mennä ja joka näkee yhden ja ainoan
hallinnoitavan asian: kilpailun rahasta.
Matti Vesa Volanen
tutkija
|