Hyvä ja paha hallinto

Työpaikoilla ei voi välttyä uudenlaiselta vihapuheelta, joka kohdistuu hallintoon. Hallinnon aikaansaamat tehtävät vievät työaikaa, jonka voisi käyttää parempiinkin tarkoituksiin. Hallinto vaatii raportointia tyhjänpäiväisistä asioista, eikä raportin kirjoittaja tiedä, lukeeko niitä koskaan kukaan.

Hallinto tappaa luovuuden, sanoo tutkija. Hallinto mahdollistaa tutkimuksen, sanoo rahoitusta jakava tšinovnikki. (Virkamiesten kuoltua sukupuuttoon käytän tätä tsaarin-Venäjällä tunnettua sanaa paremman puutteessa.) Hallinto kylläkin järjestää tietyn toimintakehikon, mutta hallinnosta ei saa tulla itseisarvo.

Tieteentekijöissä on opettajia ja tutkijoita ynnä ns. muuta henkilöstöä, mutta olisi väärin niputtaa kaikki jälkimmäiset ”hallintoon”. Toimenkuvat ovat moninaistuneet: muussa henkilökunnassa on paljon akateemisia asiantuntijoita, jotka työskentelevät opetukseen tai tutkimukseen liittyvissä tehtävissä. Monet heistä myös opettavat, vaikka periaatteessa ne tehtävät varattiin isojaossa vain opettajille ja tutkijoille. Mutta maailma on muuttunut.

Viime vuonna omassa yliopistossani toimi keskimäärin 8 670 työntekijää, joista 44 prosenttia kuului muuhun henkilökuntaan. Heihin kuuluu tietotekniikka- asiantuntijoita, joiden työ on opetuksen, tutkimuksen ja hallinnon tukipalvelua. Toinen suuri joukko koostuu kirjastohenkilökunnasta. Vaikka toimenkuvat heillä ovat hyvin erilaisia, ei niitä juuri voi sanoa hallintoihmisiksi. Edelleen meillä on iso joukko moninaisia akateemisia asiantuntijoita, jotka ovat välttämättömiä vaikkapa tutkimusprojektien pyörimisen kannalta. Erityisesti Helsingin yliopistossa on jostakin syystä leegio lakimiehiä ja tiedottajia — asiantuntijoita tietysti hekin. Mihin vedetään raja, jonka jälkeen näitä tehtäviä on liikaa?

Monen työntekijän kohdalla opetus ja hallinto vievät työajan, mutta tutkimusta on tehtävä omalla ajalla. Kuinka kauan tämä on mahdollista tulosindikaattorien kannalta? Kuinka kauan opettajat ja tutkijat joutuvat puuhastelemaan hyödyttömien hallintotehtävien parissa, kun varsinaisen toiminnan suunnittelu jää toiselle sijalle? Työpaikkojen pahimmat epäkohdat ovat nyt huonot talous- ja tietojärjestelmät, epäselvät vastuusuhteet ja huono johtaminen, mitkä turhauttavat henkilöstöä.

Suomen Akatemian käyttämää rahoitusmallia on kritisoitu siitä, että sekä hakuvaiheessa että projektien toteutusvaiheessa se vaatii parhaita akateemisia asiantuntijoita haaskaamaan aikaansa byrokratian tarpeisiin.

Sattumalta olen viime viikkoina jututtanut kahta tuttua, jotka kumpikin ovat tehneet tutkimusta Japanissa. He kertoivat yhtäpitävästi, että siellä lähtökohta on suhdeluku 1:5 tai 1:8, eli yhtä tutkijaa kohti on 5–8 ihmistä, jotka huolehtivat infrasta, hoitavat seminaarijärjestelyt, kopioivat tekstit, järjestävät matkat ja niin edelleen. Tutkijan tehtävä siellä on tutkia. Kuulostaa Eldoradolta. Mutta kysyn ihan rehellisesti: Olisiko aika yrittää tehdä Suomesta pikku-Japani?

Ammattiliittojen tehtävä on ymmärtääkseni järjen käytön puolustaminen akateemisessa yhteisössä. Se tarkoittaa myös huonon, tehottoman ja tarpeettoman hallinnon vastustamista.

Mutta hyvää ja tarpeellista hallintoa emme leimaa poltinmerkillä.

Tapani Kaakkuriniemi
puheenjohtaja,
Tieteentekijöiden liitto

• Artikkeli löytyy painetun lehden sivulta 2